Ylivastuullinen huolehtii liikaa ja uhraa omat tarpeensa

Tunnetko jonkun ylivastuullisen? Sen joka perheessä huolehtii paljosta. Tai ei hän ehkä suhteen alussa tehnyt paljon. Tehtävää vain sattui vuosien varrella kerääntymään niin, että lopulta ovat kädet täynnä työtä ja kaikki langat käsissä. Tämän kaiken päälle lähipiiri saattaa kritisoida Ahkera-Liisaa tai –Lassea kontrollintarpeesta ja täydellisyyden tavoittelusta.

Me löydämme hyvin usein juuri sen vastinparin, jonka kanssa saamme luotua kotiin ja perheeseen lapsuuden näytelmän. Jollain kummallisilla pikkuaivojen peräkamarivaistoilla löydämme juuri sen, joka pakottaa meidät siihen rooliin, mikä oli jo lapsuudenperheessä.

Rakastumisvaiheessa pieni hälytyskello saattoi varoittaa juuri tuosta tyypistä. Saattoipa joku ihan ääneenkin sanoa, että toisen kanssa tuntui siltä ”kuin olisi kotiin saapunut”. Moni sanoo pitkän ajan jälkeen sitäkin, että olihan se kaikki jo alussa näkyvillä, mutta ettei halunnut nähdä eikä kuulla.

Moni ylivastuullisuuteen taipuvainen on jo lapsuudessaan tottunut olemaan se, joka on huolehtinut muista. Hän on oppinut selviytymään perheessä sillä, että on häivyttänyt itsensä, tarpeensa ja tunteensa.

Parisuhteessa ja lapsiperheessä ylivastuullisen osa saattaa olla se, joka pyörittää arjen lähes yksin ja käy sen lisäksi vielä töissäkin. Perheessä ei ole pelkästään paljon käytännön tekemistä vaan jonkun pitää aina kantaa myös henkinen vastuu parisuhteesta ja lapsista. 

Vastinparina tälle vastuunkantajalle on yleensä alivastuullinen kumppani. Alivastuullisen on alunperin ollut vaikea ottaa vastuuta siitä syystä, että hänelle on vahingossa opetettu se, ettei hän osaa tai pysty hoitamaan asioita. Alivastuullinen saattaa parisuhteessa taantua teini-ikäisen rooliin eikä pysty kritiikin pelossa tarttumaan asioihin. Ja siitähän vasta kritiikkiä tulee. Molemmat ovat siis inhimillisiä ja opittuja rooleja.

Hankaluus on vain siinä, että tämä opittu rooli ei kanna kovin pitkälle vaan aiheuttaa usein ongelmia parisuhteeseen. Väsymys, uupumus, epäonnistumisen kokemus, ärtymys, katkeruus ja ikävä valtataistelu saattavat hiipiä suhteeseen pikkuhiljaa eikä kummallakaan ole hyvä olla.

Kyseistä parisuhdekuviota on vaikea tunnistaa. Usein tämä aletaan hahmottaa vasta, kun mennään pariterapiaan tai eroseminaariin eli ollaan jo niin pitkällä, että puhutaan eron mahdollisuudesta tai on jo erottu. Eroseminaarilaisia harmittaa hyvin usein se, että tieto lapsuuden sopeutumiskäyttäytymisen malleista (näitä on muitakin kuin yli- tai alivastuullisuus) tuli hänelle vasta sitten, kun oli jo liian myöhäistä. 

Mieti, millaisia rooleja vanhemmillasi oli? Onko näillä rooleilla jotain tekemistä sinun kanssasi?

Terveisin, Miia Moisio