Yksityiskohtien loputon uutuudenviehätys rakkaudessa

Rakastettuni soitti minulle juuri. Puhelussa hän kyseli, missä päin kaupunkia olen, ja kertoi suuntaavansa kotiin. Sitten hän mainitsi eräästä käytännöllisestä asiasta ja lopuksi lausui minulle hellyyksiä. Puhelun jälkeen tunnustelin pitkän hetken ajan sitä, miten ihmetyttävän helkkyvältä hopeiselta hänen äänensä kuulostaa. Kuinka voi olla niin suloinen ääni! Ääni yhdistyi mielessäni olevaan kuvaan hänestä. Yhdistelmä on niin hivelevä mielikuva, että menen aivan solmuun.

Vaikutelma, jonka ääni ja ajatus tuosta naisesta synnyttävät, tuntuu ennenkokemattomalta. Se on kiinnostavaa, sillä puhumme puhelimessa tietenkin usein. Likipitäen yhtä usein minä tunnen mielestäni ennenkokemattoman ihastuksen ja kohinan vaikutelmia.

Jotenkin jokin hänessä saa aikaan jatkuvan uutuudenviehätyksen.

Tavallaan siinä ei ole mitään ihmeellistä. Toinen ihminen on hyvin monien yksityiskohtien runsaus. Jos koettaa piirtää toisen, yksi viiva ei riitä. Yksi valokuvakaan ei riitä, tarvitaan tuhansia kuvia, eivätkä nekään tallenna kuin vasta vähäisen osa siitä kaikesta, millainen toinen on. Ja eri vuodenaikoina, eri vuoruokaudenaikoina, eri valossa kaikki tulee taas uudenlaiseksi. Yksityiskohdat vaihtelevat jatkuvasti. On monia selityksiä sille, mikä kaikki on jatkuvasti uutta katsoa ja aistia toisessa.

Herkullista on se, kuinka toinen on sekä tuttu että kuitenkin kuin ensimmäistä kertaa juuri näin, tässä ja nyt kohdattu, kuultu ja nähty. Minulle käy joka päivänä niin, että kun olemme tapaamassa — kuten vaikka nyt, kun hän on pyöräilemässä kotiin ja minä istun kirjoittamassa tässä — hän tulee mielikuvina ajatuksiini ensin, ja ne ovat todellakin ihania mielikuvia. Kun sitten todella näen hänet, hämmästyn, kuinka haaleita ne mielikuvat ovat todellisuuteen verrattuna. Aivan kuin näkisin hänet ensimmäistä kertaa toden teolla. Häneen on helppo rakastua välittömästi uudelleen.

Aamuisin sama juttu: avaan silmät ja katson hänen kasvojaan aivan läheltä, kaikkia piirteitä, ja minusta tuntuu, että hän on kauniimpi kuin koskaan. Se, miten lumoavalta ja mukavalta hän tuntuu, yllättää minut. Uusi päivä ja ihan uusi ihme, että saa herätä siinä. Ajattelen, että on todellakin onnellista, että on elossa ja saa kokea moista.

Rakastuneelle tällainen tilanne avaa vaikka mitä mahdollisuuksia luksukseen. Voi ihailla huomaamatta ajan kuluakaan vaikka toisen jalkaterää, tai kämmenselkää ja sormia, tai hiusten juoksua. Vaikka kuinka katson ja tunnustelen, ne eivät tule katsotuiksi ja kosketetuiksi. Rakastettuni on katsottavanani, kuultavissani ja koskettavissani, eivätkä nämä rakastajan teot tule koskaan valmiiksi. Saan aloittaa aina alusta, ja aina yllätyn, aina häkellyn kuin ensimmäistä kertaa.

Joku voi sanoa, että on nähnyt Rooman tai Pariisin käytyään siellä viikonlopun lomamatkalla. Mutta onko kulkenut jokaisen kadun molempiin suuntiin, käynyt joka sisäpihalla, kulkenut jokaisessa kaupunginosassa jokaisesta ovesta ja astunut kaikille rapun askelmille, astunut kaikkiin keittiöihin ja istunut juomaan kahvia asukkaiden kanssa, katsonut heidän kanssaan valokuvia vanhoista sukulaisista ja sitten ulos eri ikkunoista? Onko istunut kahviloiden kaikissa pöydissä, onko kuullut lintuja kaikissa puistoissa, laskenut päivän mailleen kaikilla kukkuloilla ja ottanut uuden päivän vastaan kaikilla silloilla?

Niin loputon on rakastettukin.

Hän tuli kotiin nyt. Huoneen valo sai kullanhohtoisen sävyn. Elämme tämän illan ja se on taas uusi variaatio. Uusi ilta, hän ja minä, hänen ihmeensä ja minun häkellykseni. Olen nähnyt tästä kaupungista kourallisen katuja ja puutarhoja ja kuljeskelen onnellisena syvemmälle.