Yksinhuoltaja ja lähivanhempi voi olla niin väsynyt, ettei edes jaksa kertoa siitä kenellekään

Erosin avioliitosta seitsemän vuotta sitten. Olin harkinnut eroa pitkään ja lopulta sain tehtyä tärkeän päätöksen. Tuo päätös saatteli minut elämään, josta en onneksi etukäteen tiennyt mitään. Silti en kadu yhtään – päätös oli aidosti hyvä ja tarpeellinen. Silti se yllätti, mitä kaikkea joutuu kokemaan. Jokainen eromatka on tietysti omanlaisensa ja erityinen enkä voi väittä aiheesta mitään.

Olen työssäni ja omassa elämässäni nähnyt, kuullut ja kokenut itsekin, miten kovilla yksinään arkea pyörittävät eronneet ovat. Sinä, joka tiedät, tiedät. On vaikea selittää muille, mitä yksinään arkea pyörittävän elämä on. Eikä tässä nyt puhuta uhri- tai marttyyriäänellä vaan arkirealismin äänellä.

Ainakin itselleni todellinen erototuus valkeni vasta pikkuhiljaa. Muistan ajatelleeni, että miten ihmeessä selviytyisin siihen asti, kun pojat olisivat aikuisia. Laskin mielessäni tulevia vuosia ja tunsin epätoivoa.

Minulla oli vaikeaa siihen asti, kun tein itseni kanssa erorauhan ja päätin hyväksyä, että olen todella sidottu tähän kaikkeen. Tämä tarkoitti sitä, päätin lopettaa kapinoimisen ja se helpotti. Samaan syssyyn päätin myös sen, etten odota eksältäni mitään. Hyväksyminen ja päätös, etten odota turhia, auttoivat minua sitoutumaan uuteen elämäntilanteeseen.

Helpottavin kohta eropolullani on ollut se, kun tunsin, että minusta ja lapsista oli tullut kokonainen perhe. Tunsin pitkään, että perheemme oli hajonnut ja siitä puuttui yksi jäsen. Kun haamukipu lakkasi, astuin henkisesti ihan uudenlaiseen aikaan.

Ilman puolisoa oleva vanhempi on hyvin usein taloudellisesti erittäin tiukoilla. Pelko pistää murehtimaan raha-asioita. Pelko talouden kaatumisesta saattaa monen lähivanhemman omien voimiensa äärirajoille. Tuohon huoleen kun vielä lisätään syyllisyys siitä, etteivät lapset ehkä saa samoja mahdollisuuksia kuin kahden vanhemman perheissä, on olo vielä heikompi.

Näille vanhemmille on sekin selvää, ettei omia harrastuksia oikein enää voi olla. Eikä aikaa tavata ystäviä. Elämä kapeutuu monella niin, ettei siinä ole enää muuta kuin työ (jos sitä on) ja lapset.

Kuinka moni yksinään lasten kanssa elävä allekirjoittaa sen, että melkein kauheinta on se, että elämästä puuttuu kosketus ja puheyhteys toiseen aikuiseen. Moni miettii sitä, miten ikinä voi löytää uutta suhdetta, kun ei ole mahdollisuutta tapailla ketään. Moni miettii sitäkin, kelpaako enää kenellekään ja jääkö loppuelämäksi yksin.

Hyvin moni yksinhuoltaja ja lähivanhempi on aidosti hyvin väsynyt ja lähellä uuvahtaa ihan kokonaan. Ja silti: usein elämä helpottuu, kun lapset kasvavat. Moni yksin lasten kanssa ollut toteaa myöhemmin, että suhde lapsiin muodostui noina vuosina erityisen läheiseksi. Auta yksinäistä vanhempaa, pyydä apua, jos yrität selviytyä yksinäsi. Yritä pitää itsestäsi huolta kaikesta huolimatta. Sinä selviät kyllä.

Terveisin, Miia Moisio