Yhdessä vietetty 24/7-aika palauttaa peruslähtökohtien ääreen: katselemaan toista kuin ensimmäistä kertaa
Tämä kevääntulo on ollut samanlainen yllätys kuin aina. Vielä pari päivää sitten latvukset sojottivat punaruskeina, nyt ne ovat pehmeän vihreitä. Aurinkoisen iltapäivän kallio on lämmin istua – minne kylmyys katosikaan kivestä? Auringonpaiste tulee korkealta ja sen läiskät kodin lattialla ulottuvat kohtiin, joissa vasta äskettäin oli talven hajavaloa.
Kaikkea tällaista tulee havainnoitua, kun on näin paljon kotona. Etätöissä vietettyjen viikkojen aikana silmä alkaa vähitellen tarkentumaan kaikenlaisiin yksityiskohtiin tässä välittömässä ympäristössä. Sivumennen sanoen, miksi ihmeessä puhutaan etätöistä? Pikemminhän tässä saa tehdä töitä lähellä. Toimisto se on jossain etäällä. Kun olen kotona, olen tosiasiassa lähitöissä.
Vaikka muutenkin vietämme rakastettuni kanssa melko paljon päivittäistä aikaa yhdessä, nyt olemme olleet yhdessä päivät pääksytysten. Samanlaista on yleensä lähinnä yhteisillä pitkillä lomamatkoilla.
Matkoilla olen havainnut, että tulen tavallista enemmän ja jotenkin aina uusin silmin tarkkailleeksi ja katselleeksi rakastettuani. Katse tulee tuoreemmaksi, tavallaan. Olen arvellut, että se johtuu siitä, että ollaan matkalla, uusissa ympäristöissä, stimuloituneena kulttuurisesta kirjosta ja maisemista.
Mutta nyt sama asia tapahtuu täällä kotona, kaiken etä(lähi)työn ja koronaelämän merkillisessä pyörteessä. Katselen rakastettuani ja havaitsen hänessä kaikenlaista kuin uudestaan.
Olen ensimmäisestä silmäyksestäni saakka ihaillut hänen hiuksiaan. Huomaan, että katson niitä taas ensimmäistä kertaa, ne ovat elävä veistos, villiä tulta. Kun hän istuu sohvalla lukemassa, tarkastelen hänen nilkkojaan, ihon himmeää kiiltoa nilkan iholla. Ja jalkaholvin kaarta.
Hänellä on kauniit hauislihakset, olen niiden fani. Ja vahvojen olkapäiden. Näen, miten vaatteet istuvat hänelle, miten ne laskeutuvat hänen vartalollaan. Katselen hänen kasvojaan, iltaisin ja aamuisin katson niitä aivan läheltä.
Nyt tämän koronakokeen myötä olen muuttanut mielipidettäni siitä, että matkat olisivat syynä siihen, että näkee toisen tuorein silmin. Sehän johtuu vain ajasta. Katseelle pitää antaa aikaa. Mitä enemmän aikaa, sitä tuoreemmin näkee toisen. Näkee kevään toisessa.
En ollenkaan usko, että juuri kukaan meistä viisastuu tämän kevään kokemuksista. Ihmisen taipumus on palata takaisin siihen, mistä lähti, perustilaan, jonka perusteet on opittu kauan sitten ja kyllästetty meihin kokemukseksi siitä, keitä olemme.
Toisaalta tämä avaa kiintoisan näkökulman rakastamiseen. Rakkaussuhteen perustilaahan on katsominen, lumoutuminen, katsominen, ahmiminen. Okei, tähän rakkaussuhde-elämään sitten tunkee kaikenlaista, erityisesti työtä työtä työtä. Etä-työtä sanan tarkemmin ajatellussa merkityksessä.
Jos viisastuminen on liikaa pyydetty, mieluusti sitten otan paluun takaisin perustilaan. Ja vietän enemmän aikaa täällä, missä hänkin on, rakastettu.
Tosin kun matkalippuja aletaan taas myydä, haluan meidät heti taas pitkälle matkalle. On ihanaa nähdä, miten kevät koittaa täällä. Jospa jo päästäänkin taas yhdessä näkemään sekin, miten kesä kimmeltää siellä, missä meri on turkoosi.
Elämänviisautta.