Vuoden perhe
Olin katsomassa tällä viikolla teatteri Takomossa Aino Pennasen kirjoittaman näytelmän nimeltään Vuoden perhe. Näytelmää katsoessani, en ollut aina ihan varma, mitä ajattelisin. Toisaalta olin helpottunut, että onneksi en ole itse ihan noin kauhea. Seuraavassa hetkessä taas silmät avautuivat kuinka vain muutamalla lauseella ja eleillä voi nujertaa puolisonsa täysin. Näytelmässä nainen esitti isää ja mies äitiä, joten ominaisuuksia saattoi verrata kumpaankin vanhempaan.
Toisen perhe-elämän katselu sai minut miettimään perin pohjin, mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa, ja vannomaan, että minä teen omassa elämässäni ainakin kaiken toisin.
Vuoden perhe sisälsi kaiken mitä voi pahimmillaan ja parhaimmillaan perheessä olla. Samaan aikaan ydinperhe oli turvassa ja suurimman uhan alla. Samaan aikaan perhe oli tiivis ja rakastava ja toisia vähättelevä ja kiusaava. Toisen perhe-elämän katselu sai minut miettimään perin pohjin, mikä meitä ihmisiä oikein vaivaa, ja vannomaan, että minä teen omassa elämässäni ainakin kaiken toisin. Toisaalta jäin miettimään, että onko juuri täydellisyyden tavoittelu ja vannominen, että itse tekee toisin, se, joka saa aikaan kaiken tuhoavan. Näytelmän vanhempien tunteet patoutuvat juurikin vuoden perhettä kasatessa. He eivät omasta mielestään rakentaneet helvettiä, joka katsojalle perheestä välittyi.
Syntyvyys laskee ja yksi syy tähän on muun muassa negatiivinen puhe lapsista ja perhe-elämästä. Ehkä negatiivinen perhepuhe onkin aika ajoin mennyt liian pitkälle, mutta toisaalta se vapauttaa patoutuneet tunteet, joita täydellisen perhe-elämän kulissin ylläpito aiheuttaa. Nykyvanhempi haluaisi handlata kaiken täydellisesti ja tietääkin kuinka pitäisi toimia, mutta silti usein yhtälö epäonnistuu.
Näytelmän isä vihjaili äidille liikunnan ja seksielämän tärkeydestä. Äidin huutaminen myös kuulemma aiheutti lapsille traumat, toisin kuin Isän sadistinen vallankäyttö. Siellä piilee ehkä jokin pieni salaisuus, joka saa vanhemmat puhumaan vaikeasta perhe-elämästä. Vaatimuksia asetetaan normaalinkin perhe-elämän ylläpitoon niin paljon, että epäonnistumiseltä ei voi välttyä. Kuka meistä vaalii täydellistä romanssia, unelmavartaloa, luo uraa, luo lapsilleen psykologisesti täydellisen kasvualustan, viettää sosiaalista elämää, kehittyy ja sisustaa kauniin kodin?
Kaikenlaista syyllistävää voisi minullekin kuiskailla. Lista on loputon, mutta olen sinnikkäästi tyytyväinen siihen, että meillä edes joskus on siistiä, meillä pussaillaan ja puhutaan, eikä lapsemme huumorilla ole rajoja. Kaikkea emme saa, mutta valikoimme meille tärkeimmät asiat, jolla uskon, että pahimmat patoumat vältetään. Vuoden perhettä meistä ei tule. Ja hyvä niin.