Voisko parisuhteen tie olla vähän vähemmän kuoppainen?

 

Parisuhteesta puhutaan nyt paljon. Se on hyvä asia monessakin mielessä, mutta myös siksi, että ehkäpä julkinen puhe auttaa meitä puhumaan keskenämme mitä meille parina kuuluu.

Puhuminen ei ole helppoa. Aina ei saa otetta siitä, mistä edes pitäisi puhua. Tuttua on – myös minulle – se, että hiljaa olemisella  luulemme suojelevani suhdetta, mutta ajaudumme kauemmaksi toisistamme

Viime viikolla Hesarissa  julkaistiin kiitettävän kattavasti tietopaketti kiintymyssuhteiden vaikutuksista tämän hetkiseen parisuhteeseeni. Artikkeli muistutti minua siitä, että  tulin perineeksi luontaisen välttelevän kiintymyssuhteeni, koska tulin sellaisen perineeksi. Näin kävi monille muillekin suomalaisille. On ollut arvostettavaa olla reipas ja yksinpärjäävä. Ja vaikeuksissaan hiljaa – ettei tule vaivanneeksi toista. Parisuhteessa yksin pärjäämisestä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Piintynyt pärjäämisen ja sinnittelyn imu vaatii pitkäjänteistä uudelleen opettelemista. Uudestaan ja uudestaan.

Onneksi monenlaisia uusia taitoja voi oppia koko elämän ajan. Ihan oikeasti. Läheisyyttä vaan on mahdoton opetella yksin. Parisuhteessa me olemme toisillemme läheisyyden opettajia ja moni meistä oppii luottamaan toiseen ihan vain elämällä yhdessä. Ja aika monet meistä tarvitsevat myös muita opettajia kuin oma puoliso.  Siksi mekin menimme vuosia sitten parisuhdekurssille. Ja kävimme useilla kursseilla.

Hanna Ranssi-Matikainen ja Kirsi Heikinheimo puhuivat Radio Suomessa maanantaina siitä, että että ihmiset eivät oikein tiedä, mistä lähtisivät hakemaan apua parisuhdeongelmiinsa.  Hannan ja Kirsin mainitsemien järjestöjen avioliitto- ja parisuhdekurssien lisäksi on hyvä muistaa kirkon perheneuvonta.  Sari- Annika Pettinen kirjoitti viime viikolla kirkon perheneuvonnasta hyvin kirkon kasvatus ja perheasioiden blogissa. Perheneuvontaa voi lämpimästi suositella – ja myös täällä vauva.fi: ssä kannattaa kääntyä perheneuvojien puoleen parisuhdeneuvolassa.

Parisuhteen matkalla maisemat vaihtuvat, kuoppaisen ja rikki menneen tien jälkeen aurinko voi taas paistaa ja on helpompi kulkea yhdessä. Rasittavaa ja opettavaista parisuhdematkalla on se, että aurinko ei paista joka päivä ja ylämäkien ja kuoppien yli on rämmittävä. Niin se on kaikilla. Jokaisella on suurempi tai pienempi kuoppa ja ylämäki vastassa.  Minkälaista kiintymyssuhde- ja kuoppa ja ylämäkihistoriaa oma puoliso kantaa mukanaan, siihen kannattaa tutusta. Parisuhteeseen kun me tuomme mukanamme koko eletyn elämämme ja sitten vielä vanhempiemme taakat ja oivallukset.

Menneisyyden haavat aukeavat  helpommin  yhdessä vaikkapa  perheneuvojan kanssa. Ammattilaisen ohjauksessa oma mäkinen maisema näyttää itseasiassa aika kauniilta – eihän tasainen maisema paljon miltään näytäkään.  

Aurinkoisin terveisin,

Minna