Voiko sotkuisesta alusta syntyä jotain kaunista?
Sekavaa, hankalaa, monimutkaista ja kenties jopa kipuisaa. Joku ääni sisällä käskee kääntymään tai vähintäänkin jarruttamaan. Kenties samaa kuuluu läheistenkin suusta. Liian sotkuinen tilanne, ei kannata edes yrittää. Vaan entäpä jos kannattaakin?
Sotkusta voi syntyä jotain hyvää ja kaunista, olen sen todistanut monet kerrat. Nähnyt viereltä ja kokenut omalla kohdalla. Sekavat hetket jäävät historiaan. Taittuvat siihen iloon ja arkeen, jonka rakastuneet ovat nähneet jo kaukaa. Tulevaan, johon he ovat halunneet luottaa sotkuisimmissakin hetkissä.
Sotkuinen alku ei siis kuljeta kohti vääjäämätöntä tuhoa, muttei myöskään takaa iloa ja onnea. Se on alku siinä missä mikä tahansa muukin, kaikkine mahdolisine loppuineen.
Sotkuinen alku ei siis kuljeta kohti vääjäämätöntä tuhoa, muttei myöskään takaa iloa ja onnea. Se on alku siinä missä mikä tahansa muukin, kaikkine mahdolisine loppuineen. Helposti kuitenkin keskitymme enemmän juuri pelkoihin, nähdessämme sotkuisen tilanteen. Pelkäämme loppumatonta kaaosta ja epäselvyyttä tai karvasta pettymystä, kun kaiken läpi on viimein rämmitty. Suojaamme itseämme, sillä tottahan se on, ettei kaikkiin sotkuihin kannata sukeltaa, mutta samalla saatamne sulkea silmiämme mahdollisuuksilta.
Mistä sitten tietää mihin sotkuun lähteä ja mitä paeta? Ehkä jokin meissä kertoo sen. Kertoo onko sotku suhteessa vai sen ulkopuolella. Näemmekö sotkuisesta tilanteesta huolimatta jotain mistä pitää kiinni. Jotain, jonka vuoksi luottaa ja jonka vuoksi täytyy yrittää, koska ei voi heittää sitä menemäänkään. Jotain jonka vuoksi täytyy vain sukeltaa sotkuisen tilanteen läpi.
