Voiko nämä rikkinäiset palaset, tämä särkyneisyys olla lahja?
Särkymisen lahja. Kirjan nimi hyllyssäni vetää katsettani puoleeni uudestaan ja uudestaan. En ymmärrä, miten särkyminen voi ikinä, koskaan olla lahja? Miten kukaan voi sanoa noin? Sirpaleet pitkin keittiön lattiaa puhuvat minulle ihan jotain muuta. Särkyminen repii minut rikki ja palasiksi. Se on haava, joka sattuu. Kipu, jota pakenen ja väistelen. Marraskuun pimeässä illassa ei löydy valoa, joka muuttaisi lasinpalaset kauniiksi.
Lasi tippuu pienistä käsistä lattialla ja rikkoutuu tuhansiksi sirpaleiksi pitkin keittiön lattiaa. Se on viimeinen pisara. Tunnen kehossani raivon nousevan. Yritin sanoittaa lapsille ylitse kiehuvaa tunnemyräkkää sisälläni. – En jaksa tätä! Tätä mä en nyt enää tänään jaksa! Kuulostan omissakin korvissani idiootilta. Mutta tänään en pysty nauramaan, vapauttamaan pysähtynyttä tunnelmaa. Lasin särkyminen on minulle liikaa, viimeinen pisara. En ymmärrä, mitä sisälläni tapahtuu.
Muille on niin paljon helpompi olla rento ja lempeä. Töissä annan parastani. Tilanteessa kuin tilanteessa etsin hymyn ja ilon itsestäni. Olen kovin tietoinen siitä, mitä tuon mukanani. Haluan sen olevan hyvää, rakentavaa ja rohkaisevaa. Roolin takana on turvallista ja iloisen ihmisen rooli vieläpä palkitsevaa. Silti jos jossakin haluaisin onnistua, niin äitinä. Ja kyllä, puolisona. Tunnen epäonnistuvani tärkeimmissä tehtävissäni. Keräilen lasinpalasia lattialta ja heitän ne roskiin. Ei niillä mitään enää tee. Parisuhteen voin katkaista, mutta äitiyttäni en voi heittää pois. Mun on pärjättävä näiden rikkinäisten palasieni kanssa.
Parisuhteessa en voi valita, mitä itsestäni annan. Läheiseni saavat kaikki puoleni, enkä tahdo kestää sitä. Heijastan heihin samaa jatkuvaa vaatimusta, mitä tunnen itseäni kohtaan. Särkyneisyyteni on sietämätöntä. Nämä kuilut sisälläni, joihin säännöllisesti tipun. Sokeat pisteeni ja heikkouteni, joihin hajoan. Tämä säälimätön armottomuus, jolla itseäni ruoskin ajaa minua yhä syvemmälle sisäisiin solmuihin. Ihmisyys, jota tavoittelen on mahdotonta. Se vaatii aina enemmän. Koskaan ei ole tarpeeksi.
En kestä varjoani, keskeneräisyyttäni ja siksi minun on vaikea luottaa, että kukaan muukaan kestäisi. Siksi jään yksin, ilman rakkauden mukanaan tuomaa kauneutta, armoa.
Peittämällä haavani, piilotan myös itseni. Suorittamalla ja miellyttämällä pidän itseni etäällä. Eheänä ja sileänä suljen sisimpäni toiselta. Katolinen teologi Henry Nouwen kuvaa hyvin sitä, miten jokaisen kipu on syvästi henkilökohtaista. Se mikä meitä sattuu on meissä jokaisessa erityistä, ainutlaatuista. Siispä sulkemalla kipuni toiselta, suljen myös syvimmän minuuteni. Sen mikä tekee minusta minut. Onko niin, että todella liityn toiseen vasta haavojeni kautta? Säröt ja palaset ovat kutsu rakkauteen, anteeksiantoon ja jakamiseen. Kutsu täyteen ihmisyyteen toisen haavoittuneen kanssa. Armon todellisuus.
Ann Voskampin kirja Särkymisen lahja on viimeisin lahja äidiltäni. Hänen tapansa rakastaa oli lahjat. Hän antoi aina parasta, mitä keksi. Toisille. Minulle kirja on nyt aarre pelkässä kansikuvassaan. Ajatus ajan tuolta puolen, että tämä solmuni aukeaa vielä. Että on toivoa, että on armoa. Että tämä yhä pimenevä talvi loppuu joskus.