Viimeinen sinkku

Häitä, lasten hankintaa, kihloja, pitkiä parisuhteita ja yhteen muuttoja. Niistä on ystävieni arki tehty. Tai siltä se ainakin hetkittäin tuntuu. Kuin olisin se viimeinen sinkku vakiintuvassa ja rakastuneessa maailmassa.

Näin tällä viikolla ystävääni, jonka kanssa olemme hyvin samankaltaisessa tilanteessa. Molemmat olivat aikoinaan ystäväporukoissaan ne, jotka olivat ensimmäisten joukoissa vakavassa parisuhteessa. Heitä, joille povattin ensimmäisinä häitä ja lapsia. Ja nyt seuraamme noiden veikkaajien tekevän tuon kaiken meidän lipuessa sinkkuuden allokossa.

Epäonnistuminen, virhe ja säälittävä ovat sanoja, jotka saattavat välillä nousta mieleeni ajatellessani tilannettani. Olenko se, jota ulkopuoliset katsoisivat säälien, jos elämästämme tehtäisiin tv-sarja. Se rassukka, joka ei etene elämässään. Tai otti jopa takapakkia. Olenko epäonnistunut, kun elän erilaista vaihetta kuin monet läheiseni ja kun minulle povatut asiat eivät sitten toteutuneetkaan. Olenko joskus tehnyt jonkin virheen. Tai olenko vain jotenkin viallinen.

Tiedän kuitenkin, että esimerkiksi vakaiksi povattujen parisuhteitteni päättäminen ei ole koskaan ollut virhe, Kuten ei niiden aloittaminenkaan. En myöskään ole se viimeinen sinkku. Meitä on monia muitakin. Ystävissänikin. Tiedän myös monia tarinoita, joissa parisuhteita etsitään ja löydetään huomattavasti vanhempanakin kuin itse nyt olen. Ei parisuhteen löytämiselle tai vakiintumiselle ole aikarajaa. Lopulta monen mielestä on vähintäänkin ymmärrettävää, ellei jopa oletettaavaa, että kahdenkympin ja kolmenkympin välimaastossa elävä vielä etsii parisuhdettaan. Kaikki riippuu siis katsojasta.

Emme ole rassukoita, epäonnistuneita tai viallisia. Elämämme etenee nytkin. Ei ole vain yhtä tapaa tai suuntaa elää. Jokainen askeleemme vie eteenpäin. Oli se sitten parisuhteessa tai ei, parisuhdetta kohti tai siitä kauemmas.