Vielä Jumalan työpöydällä

Eräs oman riparini ohjaajista kertoi riparillani kuinka hän oli aikoinaan valitellut sinkkuutaan ystävilleen. Eräs ystävistä oli kaivanut Raamattunsa välistä tarran: “Olen vielä Jumalan työpöydällä”. Ystävä, josta tuli myöhemmin hänen aviomiehensä, vaikkeivät he osanneet sitä silloin edes aavistaa. Hän oli vielä Jumalan työpöydällä. Ehkä he molemmat olivat, ja siten heidän suhteensakin. He joutuivat odottamaan, sillä asiat olivat vielä valmisteilla.

Odottelu on kamalaa. Erityisesti, kun sen kestosta ei ole tietoa, eikä kukaan voi edes luvata sen loppuvan. Tuo tarina antaa itselleni kuitenkin edes pienen valon pilkahduksen niihin hetkiin, kun kaipuu muuttuu tuskaiseksi odotukseksi. Se muituttaa, ettö odotuksella on tarkoitus. Tarkoitus johon minä aidosti uskon. Tiedän nimittäin kasvaneeni ja oppineeni paljon vuosien varrella. Koen, että jollain tasolla voisin  siis olla nyt parempi toiselle kuin aiemmin. Kenties siis sama pätee myös tulevaan. Siihen hetkeen, johon joudun odottamaan.

“Olen vielä Jumalan työpöydällä”

Kasvua ja kehittymistä tapahtuu tietenkin aina, aivan viimeiseen asti. Ikuisesti ei kannata odottaa, sillä täysin valmiita meistä ei tule koskaan. Joskus kuitenkin tietyt opit ja muutokset vaaditaan, että tietyt asiat onnistuvat ja, jotta jonkun kanssa voi kolahtaa. Meistä ei siis tarvitse tulla valmiita tai toisillemme täydellisiä. Meistä tehdään sopivia suhteellemme. Riittävän hyviä.

Odottavan taival voi tuntua joskus kivikkoiselta ja raskaalta kulkea, eikä määränpäätä täysin edes näe. Siellä se kuitenkin on. Juuri sellaisena kuin sen on tarkoituskin. Meille sopivana. Ja jokainen askeleemme, ylä- ja alamäkemme, kuljettaa meitä sitä kohti. Valmiimpana kohtamaan myös ne mutkat ja mäet, jotka sen jälkeen odottavat.