Vanhempien valtataistelu repii lapsen rikki – eikä lapsi tiedä olevansa syytön siihen

Kun vanhempien rakkaus loppuu, on välissä aina lapsi. Kannattelemassa jotain sellaista, jota ei enää ole olemassa. Se, miten kovia keinoja aikuiset käyttävät toisiaan vastaan, on suoraan verrannollinen heidän tunne-elämänsä kypsyyteen. Sillä tunteistahan siinä lopulta on kyse. Kyvystä kohdata, käsitellä ja kantaa vastuuta niistä tuskallisista tunteista, jotka ero omasta sisimmästä nousee.

Eroaminen on siinä mielessä helppoa ennen lapsia, että toisesta todella pääsee eroon. Ihan oikeasti pääsee. Tunnen monia ihmisiä, jotka eivät edes muista olleensa joskus nuorena naimisissa. Yhteiset lapset taas useimmiten tarkoittavat sitä, että toisesta ei pääse koskaan täysin erottaa. Siksi ero lastensa toisesta vanhemmasta vaatii kasvua, johon parisuhteessa ei ehkä koskaan päästy.

Ikävä kyllä eron myötä se voi olla vieläkin vaikeampaa, sillä ero herättää meissä aikuisissa niin vaikeita tunteita, että joskus niitä välttääkseen tai kestääkseen tekee mitä vain. Vaikka se sitten satuttaisi omaa lasta, jota samaan aikaan rakastaa yli kaiken. Miten surullista ja raadollista se onkaan?!

Kun mä olen äidin luona, niin mun on ikävä iskää. Ja sitten taas iskän luona mulla on ikävä äitiä. En mä tiedä missä mä haluan olla.

Tyttäremme oli erotessamme kuusivuotias. Eräänä iltana aika pian eromme jälkeen hän halusi mennä isin luokse käymään. Isin luona tuli kuitenkin heti ikävä äitiä. Isi-parka ei voinut muuta pienen tytön surun edessä kuin ajella edestakaisin. Me aikuiset kuuntelimme avuttomina, kun hän sydäntäsärkevästi sanoitti kodittomuuden kokemustaan: – Kun mä olen äidin luona, niin mun on ikävä iskää. Ja sitten taas iskän luona mulla on ikävä äitiä. En mä tiedä missä mä haluan olla. Mun ei ole hyvä missään.

Taisimme molemmat miettiä mitä olemmekaan tulleet tehneeksi. Meidän rakkautemme oli loppunut ja samalla tyttäremme koti revittiin rikki. Se piti rakentaa uudestaan kahdelle perustalle. Mutta miten lapsi pystyy sen tekemään, jos vanhemmat jatkavat taistelua? Lapsi jää silloin tulilinjalle, eikä tiedä kumman puolelle asettuisi. Eriluonteiset lapset valitsevat erilaisia selviytymisstrategioita. Voimakkaat tahtoihmiset huutavat tuskansa ulos, kun taas sovittelevammat väistelevät jo etukäteen konflikteja.

Se, miten kovia keinoja aikuiset käyttävät toisiaan vastaan, on suoraan verrannollinen heidän tunne-elämänsä kypsyyteen.

On sydäntä särkevää kuulla, miten rumasti vanhemmat saattavat puhua ex-puolisostaan omille lapsilleen. Mietin aina sitä kuullessani eivätkö he ymmärrä joka sanalla iskevänsä tikareita oman lapsensa sydämeen. Vaikeuttavansa oman lapsensa kasvua, sillä puolet hänestä on tätä ihmistä, jota haukutaan. Vanhempien valtataistelussa on yksi varma häviäjä: se pienin. Joko hän jää vanhempiensa väliin repimään rikki sydäntään tai sitten hän valitsee puolen menettäen toisen ja hukuttaen itsensä toiseen liian tarvitsevaan. Kummassakin tapauksessa taakka on liian isoa. Olisi aikuisellekin.

Mitä sellaisessa tilanteessa voi sitten tehdä, kun aikuiset, joilla kaikki valta on, eivät selvästikään kuule ja näe. Oli tilanne mikä vaan voi lapselle kuka tahansa aikuinen sanoa: – Tämä ei johdu sinusta. Tämä ei ole sinun syytäsi. Sinä et ole tehnyt mitään väärää. Sinun ei tarvitse valita. Sinä saat rakastaa kumpaakin vanhempaa.

Tee se. Se voi olla merkityksellisempää kuin arvaatkaan, sillä totuus vapauttaa.

Lämpimin terkuin, Annele

Olen äiti ja opettaja. Kirjoitan omasta erostani käsin tunteista, ihmissuhteista ja merkityksellisestä elämästä itseäni säästelemättä. Blogissani niinkuin elämässäkin ovat läsnä valo ja varjo, yhteenkietoutuneena.