Vanhemman rooli taaperon ystävyyssuhteiden ylläpitäjänä

Vanhemmuus osaa yllättää vastuillaan. En olisi ikinä arvannut sitä, että kuinka suuri vastuu ystävyyssuhteista lankeaisi ylleni jo kolmivuotiaan vanhempana. Tyttäreni eräs päiväkotikaveri vaihtoi päiväkotia.  Hän oli tyttäreni tärkeä ystävä. Nämä kaksi olivat olleet päiväkodissa erottamattomat. He keksivät yhdessä juttuja ja kuulin paljon päivän päätyttyä heidän kahden puuhista.

Yhteisen päiväkotiajan päätyttyä ymmärsin, että meidän olisi syytä tavata. Ymmärsin, että tämä nousee tai kaatuu minun aktiivisuuteni myötä. Ensimmäisten puistotreffien myötä oli meille vanhemmille selvää, että käsissämme on jotain ainutlaatuista.

Aina iloisen lapseni riemu tavatessaan ystävänsä oli jotain mitä en ole koskaan ennen nähnyt. Nauru oli niin heleä näiden kahden juostessa pitkin puistoa, että sydämeni suli. Toinen vastasi heti toisen ideaan myöntävästi ja se oli menoa se. Edellisestä tapaamisesta oli ehtinyt kulua kuukausia ja nämä kaksi jatkoivat kuin leikit olisivat jääneet eilen kesken.

En voi uskoa, että noin pieni ihminen muodostaa noin syvän ihmissuhteen. Kun mietin kaikkia käsissäni olevia vastuita, on tämä yksi, jota en halua mokata. Jos tuollainen yhteys toiseen taaperoon on mahdollista, en halua sitä katkaista. En halua olla se, joka povaa asioiden kestämättömyyttä ja mahdottomuutta. Teinisuhteestakin tuli vastoin ennustuksia avioliitto, miksei taaperoiden ystävyydestä merkittävä sielunsiskojen yhteys.

Terveisin, Ulla