Valokuvauksellisia nautintoja
Kauniiden valokuvien ottaminen rakastetusta on minulle tärkeä mittari siitä, kuinka paljon huomiota on ehtinyt oikeasti osoittaa toista kohtaan ja kuinka paljon rauhallista, rentoa aikaa on yhdessä viettänyt.
Kauneutta on aina koetettu tallentaa kuviin. Valokuvan keksiminen jokaisen saatavilla olevaksi tekniikaksi oli kuitenkin rakkauskuvien mullistus. Kodakin ensimmäisellä edullisella pikkukameralla kuka tahansa saattoi tallentaa rakkautensa kohteen kotona, ulkona, edustavana, eroottisena, erityisenä.
Filmikameroiden vaihduttua digiin ja kameroiden tiivistyttyä puhelimiin kuvaamisen mahdollisuus on muuttunut vielä välittömämmäksi ja arkisemmaksi. Luulisi, että mahdollisuutta käytettäisiin sitten kaikkein tärkeimpien ja kiinnostavimpien asioiden kuvaamiseen.
Kaikenlaista kuvataan. Omaa itseä kuvataan ilmeisen paljon. Instagramissa hashtagilla #me on noin 330 miljoonaa julkista tägäystä, #wife saa 6 miljoonaa. #mylover kerää surkeat 600 000 merkintää.
Ehkä ihmiset kuvaavat rakastettujaan erityisesti yksityisille tileilleen, mutta arvelen noiden lukujen olevan suuntaa antavia. Näyttäisi olevan niin, että kamerat käännetään helpommin maisemaan, luonnon yksityiskohtiin ja näyttäviin auringonlaskuihin sekä omaan itseen kuin omaa kumppania kohti. Näin näyttää olevan, mutta jokainen voi tietysti miettiä tykönään, miksi ja millä perusteella kuvia ottaa. Se on asiassa lopulta kiinnostavampaa kuin tilastot.
Minä kuvaan paljon kaikenlaista, mutta otan kuvia rakastetustani erityisesti kolmesta syystä.
Ensinnäkin haluan tallentaa itselleni hänen ihanuutensa. Kuvaamalla häntä tavallaan kerään itselleni muistumia ja todisteita siitä, miten kivalta ja houkuttelevalta ja kiehtovalta hän näyttää. Se, mitä näen ja tunnen häntä katsoessani, tulee kouriintuntuvammaksi.
Toisekseen haluan antaa hänelle niissä kuvissa lahjaksi sen, miten hänet näen: kauniina, vetävänä rakastettunani. Hän on niin kuvauksellinen, ja otan kuvia näyttääkseni sen hänelle, ilahduttaakseni häntä.
Kolmanneksi itse se tapahtuma, toisen kuvaaminen, on merkityksellinen ja tärkeä. Se on jännittävällä tavalla erilainen vuorovaikutustilanne kuin moni muu.
Rakastetun kuvaaminen on pitkittynyt, harkitseva katse, joka pyrkii tallentamaan sen, mitä minä näen. Siinä tilanteessa pitää liikkua paljon asioita: turvallisuutta, luottamusta, luonteva yhteys. Toinen antaa itsensä tulla katsotuksi ja nähdyksi, luottaa, että kohtelen häntä kauniisti, hellästi, ihaillen. Minä uskaltaudun ottamaan kuvan, koska uskon sen tekevän oikeutta rakastetulleni.
Kuva omasta itsestä on aina intiimi. Mitä alastomamman kuvan toisesta ottaa, sitä suurempi pitää olla luottamuksen ja yhteyden määrä.
Että voi kuvata toista vakaalla kädellä ja vakavissaan leikkien, pitää todella asettua siihen hetkeen. Jotta voi huomata, miten valo on juuri nyt suotuisa hänen hiuksissaan, miten kasvojen profiili nousee taustaa vasten, miten niskan kaartumisen ja selän uurteen nyt juuri voisi kuvata, pitää ensin rauhassa katsoa. Sitä varten pitää olla alttiina ja siihen pitää olla aikaa.
Kun katson tuhansia kuvia, joita olen tähän mennessä ottanut rakastetustani, olen onnellinen, kaikesta tästä ajasta, joka noissa kuvissa näkyy. Hän on ihana kuvissakin. Henkeäsalpaava, ajattelen.
Niinpä nuo kuvat ovat minulle myös eräänlainen mielen muistilappu: muista onnesi, pysy läsnä rakkaudessa!