Vahvojen naisten perinne siirtyy aina kolmanteen ja neljänteen polveen…

Olen kasvanut perheessä, jossa naiset osaavat, jaksavat ja selviävät. Mitä haastavampi tilanne, sitä suurempi on selviämisen palkinto. Äitini kestovitsi oli, miten nainen luotiin miehelle avuksi. Osa luomisjärjestystä on siis, että tarvitaan nainen, kyvykkäämpi, miehelle avuksi. Silti jos olisin voinut antaa äidilleni mitä tahansa, niin olisin antanut lepoa. 

Molemmat mummini elivät läpi sodan eri puolilla maata. Isäni oli pieni poika, kun hänen isänsä lähti pohjanmaalta sotaan. Eikä hän kovin vanha ollut, kun sodan kauhut läpi elänyt, selkänsä rikkonut paappani palasi kotiin. Maatalon raskaisiin töihin hän ei juurikaan enää kyennyt, vaan vastuu talon töistä jäi vaimolle ja pojille. Lukuisat mummin kutomat tekstiilit jälkikasvun kodeissa muistuttavat naisesta, joka oli loppuun asti itsenäinen ja aikaansaava.

Mustavalkoisista kuvista olen lukuisia kertoja katsonut vakavia ihmisiä ja miettinyt, millainen katse heillä on ollut? Miltä heidän lähellään on tuntunut? 

Toinen mummini taas lähti pienten lastensa kanssa kaksi kertaa sotaa pakoon. Toisella kertaa iso talo ja hyvin hoidetut maat jäivät lopullisesti rajan taakse. Äitini syntyi evakkomatkalla kaukana kotoa hyvin erilaiseen Suomeen. Miten mummini mahtoikaan selvitä evakkoajasta vauva mahassa, seitsemän pienen lapsen kanssa vieraissa nurkissa? Millaista on ollut katsoa kodittomana tulevaisuuteen, vauva sylissä, koko maailman järkkyessä ympärillä.

En koskaan nähnyt mummiani ja hän onkin jäänyt yhtä etäiseksi, kuin isän puolen paappani. Mustavalkoisista kuvista olen lukuisia kertoja katsonut vakavia ihmisiä ja miettinyt, millainen katse heillä on ollut? Miltä heidän lähellään on tuntunut? Mutta kaikki, mitä tiedän on muiden elämän läpisuodattamaa. Olen toisten kertomusten varassa, joista aavistelen heidän mukanaan tullutta perintöä. 

Tämä on perintö, jonka sain. Perintö, jossa ei ole varaa olla haavoittuvainen. Kyyneleet niellään ja tehdään, mitä täytyy. 

Äitini äiti väsyi kaikkien koettelumusten keskellä ja sairasti pitkään vuoteenomana seitsemän tyttären ottaessa koko ajan yhä enemmän vastuuta. Äiti jätti jäähyväiset omalle äidilleen vain 24-vuotiaana esikoinen sylissään. Sukupolvien ketjussa jäi paikka tyhjäksi aivan liian varhain. Viime kesänä, viimeisinä päivinään hän kasvimaata tehdessämme muisteli omaa äitiään, joka narulla vaati mittaamaan kasvimaan rivit suoriksi. Viimeiseen asti hän kantoi mukanaan mallia, miten asiat tulisi tehdä, miten meillä toimitaan.

Tämä on perintö, jonka sain. Perintö, jossa ei ole varaa olla haavoittuvainen. Kyyneleet niellään ja tehdään, mitä täytyy. Mitä muutakaan silloin joskus on voinut! Olen oppinut peittämään pelkoni, kipuni ja väsymykseni. Olen kasvanyt ylivastuullisuuteen ja toisten miellyttämiseen. Osaan auttaa muita, mutta en pyytää apua. Päästän muita lähelle, mutta pidän itseni kaukana. Hyvää parisuhdematskua, eikös!?

Rättiväsynyt tyttäreni kiukuttelee ja lösähtää maahan. Nyt juuri kun olisi aika pestä hampaat ja mennä sänkyyn, niin voimat loppuvat. Joudun puremaan huuleeni, etten komenna häntä ikävään sävyyn. Tajuan, että ilmeeni ja äkäinen kehonkieleni on huomattu. Kun olen päässyt kiukusta yli iskee itsesääli. Melkein sanon sen taas: -Minä en olisi koskaan voinut tehdä mummille noin!

Yritän repiä myötätuntoa jostain, mutta minuakin väsyttää. Ekaluokkalaiseni on tänäänkin jaksanut niin paljon. Ei ihme, että väsyttää. Otan pikkuisen syliin ja itkemme molemmat. Me ollaan vaan väsyneitä sanon ja silitän hiuksia. Jotain aukeaa. Tuntuu kuin tässä samassa sylissä olisi monia muitakin. Pieni käsi silittää poskeani. Huomenna me jaksetaan taas. 

Toivovaisin terkuin, Annele