Vähäinen liikkumatila pienten äitinä- Miten saada happea ja jaksaa?

Vähäinen liikkumatila pienten äitinä- Miten saada happea ja jaksaa?

Mayday! SOS! Mitä kaikkia näitä avunpyyntöjä on? Happi loppuu ja hengästyttää. Joidenkin iltojen päätteeksi mietityttää vain se, onko minussa jokin raaja, jossa ei kukaan olisi päivän mittaan roikkunut tai jonka avulla en olisi koettanut epäergonomisesti kantaa jotain (ihan vaikkapa pyykkitelinettä toisessa kainalossa ja taaperoa toisessa).  Mieli tekee piirtää ääriviivaa itseni ympärille. Kylttejäkin voisin pidellä; ”Lähesty harkiten”, ”Ethän pyydä minulta mitään”, ”Varovasti äiti-sanan kanssa!”

Rapatessa roiskuu, rakastaessa ryvettyy. Rajojeni yli tullaan usein, reviirini tuntuu kutistuneen pikkuriikkisen näkymättömäksi. Näin siksi, että olen saanut rakastettavakseni kaksi pientä Ihmettä.  Siksi, että olen sydämestäni sitoutunut heihin koko väsyneen kehoni, alati herkistyvän, tunteiden kirjossa seikkailevan sisimpäni voimalla. Liikkumatilani on kutistunut, koska lapsillani on kiistaton oikeus tarvita minua ikätasonsa mukaisesti.

Lasten tarvitsevuuden äärellä tuntuu tärkeältä punnita päivittäin myös omaa tarvitsevuuttani. Antavatko menoni ja puuhani enemmän vai ottavatko ne liikaa alkujaankin vajavaisista voimavaroista? Mistä olen valmis tinkimään tämän lyhyen ja väliaikaisen (päättymättömältä tuntuvan) elämänvaiheen vuoksi? Päätän haastaa itseäni toistuvasti ja kysyä, mikä minulle riittää.  Voisinko pelkistää, vähentää, rajata? Eipä tunnu myöskään hassummalta ajatukselta kysyä kumppanilta ja muilta läheisiltä, miten he minut tässä kohtaa kokevat. Usein olen yllättynyt myönteisesti huojentuen; Heille riittää vähempikin. Paremmin jaksava Päivi on mukavampi kuin yliväsyneenä litran pullataikinaa pyörittävä.

Olen oppinut pyytämään itselleni. Sillä tavoin sopivasti. Edes välillä. Se ei ole ollut helppoa, mutta välttämätöntä se on ollut. Esikoisen kanssa vietetty yksinhuoltajuuden aikakausi kouli minusta esiin systemaattisuutta. Happi kulki, kun olin ymmärtänyt pyytää (usein liiankin väsyneenä) ystävän, tuttavan, työtoverin meille puoleksi tunniksi, jotta pääsin yksin puistoon juomaan silmät kiinni kupin kahvia. Toisinaan silmistä valui jotain märkääkin. Sillekin tarvittiin oma tila. Liikkumatilaa kun tarvitaan niin kokonaisvaltaisesti ajatellen; Tilaa ajatella, aistia, tuntea, kuulla. Mahdollisuutta olla koskematon ja toisinaan näkymätön. Tunnistan tarpeen nähdyksi ja kuulluksi tulemiseen usein kristallinkirkkaana; Voisiko joku hieroa tai vähintäänkin levittää eteeni patjan, jolle voin valahtaa lötkönä? Kuka ymmärtäisi, että tahtoisin kahvini kuumana? Ei kukaan, ellen kerro toiveistani, tahdostani ja tarpeistani. Itsetuntemuksen syvenemiseen panostaminen tuntuukin kovin tärkeältä-jotta omaan liikkumatilaan liittyvät tarpeet konkretisoituisivat. Ja jotta voisin osata niistä viestiä myös muille.

Mitä sinä tarvitsisit tänään ja miten voisit varjella liikkumatilasi olemassaoloa?

 

Happea haukkoen ja tasaisesti hengitellen,

Päivi