Uusperhe – rakkaus voittaa

Olen ottanut vanhemmuuden hyvin tosissani. Halusin laittaa itseni siihen täysillä. Mielestäni onnistuinkin. Suhde lapsiin kehittyi aivan pienestä pitäen läheiseksi ja tunnerikkaaksi, turvalliseksi kaikkine virheinenikin.

Vanhempana en ajatellut, millaista olisi olla isä uusperhetilanteessa. Sitä ajatusta ei edes ollut olemassa varsinaisella käsitteellisellä tasolla. Sitten kuitenkin niin kävikin. Perheen käsitteen jouduin ajattelemaan aivan uusiksi. Siitä tuli sitten se uusperhe.

Aluksi en tiennyt, mitä tapahtuisi. Arvelin, että tästä eteenpäin ollaan sen varassa, miten onnistumme olemaan. Nyt neljän vuoden jälkeen näyttää siltä, että arvelin oikein, ja että olemme onnistuneet hirmu hyvin.

Me olemme rakastettuni kanssa yksi perhe, mekin. Se on tuntunut arvokkaalta hahmottaa. Tämä on yhtä tärkeä ja kallisarvoinen ja hyvä perhe kuin mikä tahansa. Meidän perheessämme olemme me kaksi, ja sitten tähän kuuluu muita ihmisiä.

Lapseni kuuluvat tähän kumpikin omana itsenään, kumpikin omalla tavallaan. Meidän sukumme kuuluvat omilta etäisyyksiltään, kukin sukulainen omalta radaltaan käsin tähän konstellaatioon. Ja sitten on meidän ystäviämme, jotkut niin läheisiä, että hekin ovat osa tätä perhettä.

Uusi perhekuvio on ensimmäistä selkeämmin ihmisten välisiä suhteita. Sillähän ei oikein ole mitään virallista muotoa. Epävirallisesti voi syntyä vähän mitä vain arvokkaita asioita. Lapsille tulee tavallaan kolmannet isovanhemmat, jos sattuu sopivalla tavalla.

Olen seuraillut, miten lasteni erilaiset temperamentit johtavat omanlaisiinsa uusiin sukusuhteisiin. He ovatkin sen ikäisiä, että on myös helppoa tajuta heidän määrittelevän omia joustavia perhesuhteitaan itsenäisinä ihmisinä.

Uusvanhemmuus on erityisesti kiinnostusta läheisiä ihmisiä kohtaan, heidän kuulumisiaan, sisäisiä matkojaan, tunnelmiaan, tunteitaan. Kun muoto on mennyt rikki, sen voi jättää sivuun kuin kuoren. Tilalla on vain se, mitä on sellaisenaan: tässä on pieni joukko ihmisiä, neljä, jotka ovat enemmän ja vähemmän kääntyneet toisiaan kohti, ja halukkaita jakamaan ja kohtaamaan. Sen kaiken keskellä elää välittäminen ja hyvä tahto ja rakkaus.

Rakastettuni on hyvin aito ihminen siinä mielessä, ettei hän teeskentele tai pukeudu rooleihin. Sellaisena hän on oman suhteensa kahteen teiniinkin rakentanut. Siksi se varmaan on niin hyvin onnistunutkin.

Kun olen tarkastellut hänen ja lasten välistä vuorovaikutusta, tajuan aiemmin rakentaneeni ydinperhettä ja laajempaa perhekuntaa sen ympärillä hyvin jäykän muodon kautta. Ulkoinen muoto tarvittiin, koska sisäisesti en osaltani nuorena aikuisena osannut vain olla ja elää. Siksi syntyi rooleja.

Ero on hyvin suuri siihen, millä tavalla perheen käsite todellisuuteen nyt jäsentyy. Koetamme elää semmoisina ihmisinä kuin kukin olemme ja kunnioittaa toistemme olemista, niin läheisenä ja etäisenä kuin se kulloinkin tapahtuu.

Mitään ei oikein voi eikä kannata verrata keskenään. Jotain voi koettaa laittaa merkille kuitenkin, ja poimia tärkeäksi kokemiaan huomioita, myös perheistä, joissa on elänyt.

Lapseni ovat fiksuja ja ajattelevia nuoria; he tulevat ajattelemaan omat ajatuksensa perheistään vielä moneen kertaan. Minä minuun tulee, ajattelen, että olen onnellinen tässä perheessä. Minä saan tässä perheessä olla ihan oma itseni, ja minusta tuntuu, että nuo muut rakastavat minua tällaisena. Se on hyvä perusta dynamiikalle.

Rakkaus voittaa. Amor Vincit.