Unelmien joulukaupungissa ovat läsnä nostalgia ja unelmat – arki ja ristiriidat

Asun joulukaupungissa. Turistit tekevät kotikaupunkiini jouluidyllimatkoja ja kaupunkia mainostetaan myös unelmien kotikaupunkina. Unelmia on hyvä olla. Se, mistä osaamme unelmoida, niitä kohti voimme myös tosielämässä kulkea. 

Vanhan Porvoon kujilla  voi kuvitella olevansa joku muu, jossain toisessa ajassa. Ihan kuin olisi hetken elokuvien päätähti.  Romanttisia hetkiäkin voi saavuttaa ihan vain kävelemällä kadulla tai kahvilassa istuen. Varsinkin jos on joku, jota pitää kädestä kiinni. Tai edes joku, jota kaivata. 

Tarvitsemme arjen eskapismia. Varsinkin joulu kutsuu  arjesta nostalgiaan, lapsuuteen ja viattomuuteen tai jopa aikaan ja elämään, jossa ei ole itsekään koskaan elänyt. 

Unelmien kotikaupungissa monen arki on kovin toisenlaista kuin kuvissa.  Joulu tuo räikeästi esille eriarvoisuuden. Niin monella on sellainen olo, ettei saa suoritettua jouluidylliä. Ei millään.  Moni on luovuttanut jouluidyllin suorittamisen jo aikapäivää sitten. Joulun alla olen tavannut lukuisia eri tavoin ontuvia ihmisiä. Kun rakkaus loppui – ja rahat. Kun puoliso kuoli ja mielenterveys prakaa. Yksinäinen joulu ahdistaa. Tai siihen on toisaalta jo jollain lailla tottunut. Ainahan voi ainakin yrittää ajatella, että joulu on vain yksi päivä muiden joukossa. Ja pian sekin on ohi. Silti kaikki kysyvät: Miten vietät joulun? 

Silloin kun oma elämä on kaukana idyllistä, voi sadunhohdossa samaistua lähinnä H.C. Andersenin Tulitikkutyttöön. Satu ja elämä herättävät kysymään: Kuinka paljon omaan elämään voi vaikuttaa jos on sattunut perimään lähinnä velkaa, sairautta ja huonoa onnea?  Väite siitä, että jokainen voi vaikuttaa omaan elämäänsä tuntuu monen korvissa kornilta vitsiltä. Saduissa on yleensä onnellinen loppu, Tulitikkutytössäkin omalla tavallaan. Omalla mielellä on uskomaton voima. Johonkin voimme vaikuttaa.  Mielikuvituksestahan sadutkin ovat syntyneet.  Jos vain uskaltaisi unelmoida. Jos vain uskaltaisi.

Vanhassa Porvoossa unelmointi on jotenkin helpompaa. Jos vain tohtii sinne mennä kävelemään omissa risaisissa verkkareissaan. Vanhassa Porvoossa seisoo komeana mäellä kirkko. Se on kokenut monet tuhot ja tulet, loiston ajat, ryöstöt ja rapistumiset. Sen seinien sisällä monet ovat tahtoneet rakastaa myötä ja vastoinkäymisissä. Uskaltaneet tahtoa edes hetken. Ja sen seinissä kaikuvat tänäkin vuonna tuhansien joululaulajien kaipaukset.  Kun laulan Sylvian joululaulua ja Varpusta jouluaamuna saan itkeä omia itkujani eikä kukaan ihmettele tai kysele. Yhdessä laulaminen ja salaa liikuttuminen yhdistävät.

Kaiken keskellä makaa seimessä joulunlapsi. En ymmärrä tätä mysteeriä, mutta jotenkin tiedän, että siinä se nyt on Jumalan joululahja meille ontuville ja rakkautta kaipaaville. Armosta annettu. Seimen äärellä voi hetken tuntea joulurauhaa kaikenlaisissa tilanteissa. Sellaista on vaikea sanoin kuvata. 

Nostalgisin jouluterveisin,

Minna Tuominen