Turvallisuus, antautuminen, luottamus; oletko sinäkin vapaasti onnellinen?
Kun suukottelin hänen hiuksiaan ja hän hymyili minulle, olin vapaasti onnellinen. Hän rakastaa, ajattelin. Minä luotin häneen.
Sille luottamiselle rakentuu kaikki hyvä, arvelen. Elämä menee eteenpäin sen varassa. Oleminen sellaisena kuin sen tuntee, on luottamiselle perustettu.
Luottamus on välttämätöntä. Samalla on vaikea tarkasti kuvata, mistä siinä on kyse. Tämä on yksi rakkauden salaperäinen piirre.
Luottaminen ei tarkoita, että toisen ajatuksista ja tekemisistä olisi etukäteinen tieto. Luottamukseen ei riitä mikään tieto. Samassa mielessä luottamusta ei voi hakea minkään kontrollin tai vallitsemisenkaan kautta. Luottamus ei palaudu tässä mielessä valtaan. Se on jotain muuta.
Ajattelisin, että luottamus on antautumista: antautumista sen varaan, että rakkaus on, että toinen on.
Avain luottamiseen löytyy silloin siitä, miten kykenee antautumaan. Siinä lienee paljolti kyse turvallisuudesta. Siinä kysellään ennen kaikkea omaa kypsyyttä. Jos tietää, että kykenee seisomaan omilla jaloillaan ja on turvallinen olo oman itsen suhteen, ei ole niin vaikeaa tuntea, että voi turvallisesti antautua luottamaan toiseen.
Tällä tavalla asiat ketjuuntuvat – turvallisuus, antautuminen, luottamus, vapaus onnellisuuteen. Rakkauselämän ulottuvuuksia kaikki.
Tietysti luottamuksessa on kyse päällisin puolin siitäkin, miten toinen lunastaa sen. Käyttäytyykö hän luottamuksen arvoisesti? Mutta tämä onkin mutkikkaampi juttu. Jos rakastaa toista avoimesti, sellaisena ihmisenä millaisena hän kaikkineen toteutuukaan, luottamus on avaraa. Jos sen sijaan on ladannut toisen niskaan omia odotuksia ja käyttäytymisen malleja, joihin tämän pitää luotettavasti kyetä sovittautumaan, luottamus on sen varassa, jaksaako toinen toteuttaa niitä kaikkia odotusten mukaisesti. Joku sellaisissa kuvioissa lopulta särkyy.
Kun kohtasin rakastettuni seitsemisen vuotta sitten, minusta tuntui välittömästi, että saatoin täydellisesti luottaa häneen. Luotin syvästi ennen kuin tunsin häntä oikeastaan lainkaan ja ennen kuin tiedostin, että rakastan. Kun myöhemmin tajusin, että olin rakastunut, se tapahtui sen alkuperäisen erikoisen voimakkaan luottamuksen varassa. En silloinkaan kuvitellut, että olisin mitenkään varsinaisesti tuntenut hänet.
Nyt rakastan häntä rakastuneena ja kumppanina, ja luotan siihen, että tuo ihmeellinen nainen on jotain omaansa, omanlaistaan, villiä ja pitelemätöntä. Minä tiedän hänestä paljon asioita, mutta enimmäkseen hän on mysteeri, niin kuin viidakko tai valtameri. Tuohon pitelemättömään ihmiseen minä juuri luotan, koska minusta se tuntuu turvalliselta. Hän rakastaa minua, koska rakastaa, ja minä saan olla, kuka olen.
Tunnen helppoa luottamusta häneen ihmisenä, hänen persoonansa syvyyteen ja olemisensa omiin kerroksiin. Olen avautunut ja antautunut hänelle. Siitä syntyneessä luottamuksessa minun on tosi helppoa hengittää.
Kun yöllä hänen nukkuessaan toisinaan katselen hänen kasvojaan, tunnen villiä onnea siitä ihmeestä, että hän on siinä, minun vierelläni. Se tuntuu ihmeelliseltä, koska hän on niin ihmeellinen. Kun annan hänelle suukon ohimolle, hän hymyilee keskeltä untaan. Luotan häneen kuin aamun koittoon ja vuodenaikaan. Ajattelen, että hän rakastaa. Olen onnellinen.