Toukokuu, jäähyväisten haikean kaunis kuukausi
Toukokuu on täynnä ajanjaksojen loppuja ja jäähyväisiä. Se huipentuu ensi viikonlopun Suvivirteen, kun juhlimme erityisesti lakkiaisia ja peruskoulutaipaleen päättäviä nuoria. Moni lapsi antaa jäähyväiset myös opettajalle tai koululle. Ilma on sakeana haikeutta. Alkukesän vehreys on tässä. Omenpuut kukassa. Syreenien tuoksu ja valtava kielokimppu pöydällä. Ihan kohta on kesä ja loma. Vapaus vaatii kuitenkin jäähyväiset ennen kuin se koittaa.
Joskus mietin onko luopuminen yksi tärkeimmistä taidoista, jota elämä minulle opettaa. Että osaisin päästää irti luottavaisena, kun on sen aika. Etten takertuisi menneeseen tai luopuisi liian kevyesti. Haikeus nousee, kun jokin tärkeä päättyy. Kun tajuaa, että tämä ei tule takaisin enää koskaan.
Silmät kyynelistä kosteina, sydän täynnä luottamusta lähetän heidät matkaan kohti tuntematonta.
Toukokuu sopii mielen maisemaani hyvin. Luopumiseen liittyvää tunnetyötä olen tehnyt koko koululaisen lukuvuoden. Se on ollut sopeutumista paitsi uuteen elämäntilanteeseen, niin myös uuteen ikään. Kurottelen kohti keski-ikää, josta käsin moni asia näyttää erilaiselta. On kuin olisin elämän lakipisteessä, josta katselen vuoroin menneeseen ja tulevaan.
Keski-iän kipu ja vapaus konkretisoituvat alkusyksystä, kun muutaman päivän sisällä saattelin äidin viimeisellä matkalla ja siunasin kuopukseni koulutielle. Oli päästettävä irti molemmista. Luovuttava. Äidin elämän päättyessä tyttäreni itsenäinen taival otti ensimmäisiä askeleitaan. Toinen piti loppuun saakka kiinni elämänsä rippeistä antaen itsensä täysin viimeisiin tietoisiin henkäyksiin asti elämänvoiman hiipuessa vääjäämättä pois tehtävänsä täyttäneestä kehosta.
Olen samaan aikaan surullinen, kiitollinen ja heidän puolestaan onnellinen. He pärjäävät kyllä. Vaikeuksienkin keskellä on ollut niin paljon rakkautta. Kun sanoja ei ole löytynyt, on rakkaus löytänyt omat reittinsä.
Toinen taas malttamattomana, täynnä energiaa on kuin lentoon lähdössä odottaen sitä kaikkea uutta ihanaa, mitä vapaus tuo tullessaan. Minä olen siinä välissä pysyen paikallani tyhjän tilani kanssa. Nyt on minun vuoroni jäädä. Vilkuttaa ja antaa heidän mennä. Mitä muutakaan voin? Silmät kyynelistä kosteina, sydän täynnä luottamusta lähetän heidät matkaan kohti tuntematonta. Siunaan ja päästän irti.
Kaipaus puristaa rintaa ja haikeus valtaa mielen. Olen samaan aikaan surullinen, kiitollinen ja heidän puolestaan onnellinen. He pärjäävät kyllä. Vaikeuksienkin keskellä on ollut niin paljon rakkautta. Kun sanoja ei ole löytynyt, on rakkaus löytänyt omat reittinsä. Tunnen sen selvemmin kuin koskaan.
Teen surutyötä kuin kullan huuhdontaa. Katselen kuvia ja käyn läpi vuosia, vuosikymmeniä. Yritän epätoivoisesti saada tärkeimmät hetket talteen. Kuvia on liikaa ja olen huono niiden tallentamisen kanssa. Ne ovat sekaisin siellä ja täällä. Etsin kultahippuja, jotta muistaisin. Siitäkin huolimatta, että oikeasti kaikki tärkeä on jo tallessa. Se kulkee mukana tiedostamattomassa minussa, kehossani, ajattelussani, katseessani. Sinä rakas, minulle tärkeä, elät minussa. Sinun rakkautesi luo uutta edelleen. Kaikki tärkeä jää.