Toinen voi auttaa muistamaan sen, kuka oikeasti on
En itse ole saanut tilaisuutta elää pitkässä ja elämänkestävässä parisuhteessa. Siksi en pysty kirjoittamaankaan sellaisesta vaan tyydyn kuulemaan ainoastaan tarinoita ja jätän pitkistä parisuhteista kirjoittamisenkin muille. Joudunkin aina kirjoittamaan rakkaudessa haavoittuneen, mutta edelleen rakkauteen uskovan näkökulmasta.
Jokainen rakkaustarinani on ollut opettavainen matka – aina jostain asiasta, sen olen näin jälkikäteen oivaltanut. Viime aikoina olen tajunnut, miten jokainen ihminen, eniten kuitenkin se kaikkein rakkain ja läheisin, nostaa meissä pintaan tiettyjä puolia. Tämä taitaa olla tuttu juttu kaikille, mutta minulle uusinta uutta on havainto siitä, miten toinen ihminen saattaa tehdä muutakin.
Minä olen ihmisen hyvinvointia paljon pohtineena ja havainnoineena tullut sellaiseen johtopäätökseen, että ihminen voi hyvin silloin, kun elää omasta ytimestään käsin; omista tarpeistaan, arvoistaan ja nimenomaan omasta perusolemuksestaan käsin.
Elämä on kuljettanut meistä montaa pois omasta todellisesta olemuksestamme. Toisten toiveet, odotukset, yhteiskunnan asettamat normit ja säännöt, traumaattiset tapahtumat, hyvin monet asiat voivat tehdä sen, että menetämme kosketuksen itseemme. Kun emme ole itsemme lähellä, emme tiedä, mitä haluamme, keitä ihan oikeasti olemme ja mitä todella tarvitsemme.
Parisuhde saattaa tehdä ihmiselle tosi huonoa. Osa läheisistä ihmissuhteista on niin raadollisia ja monella tavalla haitallisia, että yhteys omaan itseen hämärtyy ihan täysin. Aina ei edes tarvita suoranaista henkistä tai fyysistä väkivaltaa vaan hienovaraista ja kiltteyden naamioon kätkettyä pitkään jatkunutta alistamista tai jatkuvaa arjen tasolla tapahtuvaa hylkäämistä. Tällainen alistaminen ja hylkääminen nakertavat ihmisen itsetuntoa melkein huomaamattomasti.
Parisuhde voi olla päinvastainenkin. Se voi olla haavoitetulle ihmiselle parantava kokemus. Itse en pidä sanasta laastari, koska se ei paranna märkivää haavaa. Parantava balsami, todellinen kumppanuus, voi tukea molempien osapuolten hyvinvointia.
Uusi havainto itselleni on nimenomaan se, että parisuhde voi tarjota mahdollisuuden muistaa se, mitä itse todella on. Kokemus voi olla kuin kellarista pölyn peitosta nostetulla viinipullolla. Miten matkan varrella voikin niin helposti unohtaa osaavansa puhua, kun toinen ei osannut eikä halunnut puhua? Miksi joskus parisuhteessa suostuu muuttumaan näkymättömäksi vain siksi, että saisi edes vähän rakkautta?
Kun tapaa ihmisen, joka on kuin vastinkappale, voi alkaa tavoittaa jotain siitä, mitä joskus oli. Toisen kanssa voi muistaa, mistä joskus haaveili, mutta lakkasi haaveilemasta. Tai millaisesta kosketuksesta piti, mutta ei saanut kaipaamaansa ja miten tyytyi vähempään.
Miten hyvältä voikaan tuntua, kun toinen näkee perhosen potentiaalisi ja saa taas opetella lentämään.