Teinien äitinä turvaudun roolileikkeihin

Kotimme seinien sisällä on varttunut kolme varsin erilaista teiniä. Tänä keväänä kaikki muuttui kertaheitolla, kun yksi lähti samalla oven avauksella Hollantiin, toinen Kaartin soittokuntaan. Vain yksi jäi kotiin.

Olo on yhtä aikaa riemullinen ja ontto. Tuntuu uskomattomalta, että vuosia tauotta pyörinyt peruspalvelukoneisto rullaa suuren osan ajasta tyhjää. Ei siivousta, kauppareissuja tai ruuanlaittoa. Ei vaate- ja harrastusrumbaa tai kiirettä kotiin viettämään kunkin kanssa laatuaikaa. Talo pysyy samanlaisena kuin millaiseksi sen aamulla jätän. Ei ole syöjiä, ei sotkijoita. 23 vuotta 24/7 kestänyt äitileikki loppuu pyytämättä ja yllättäen.

Olin se tuhlaajapojan isä, joka suurimman sattumuksen edessä järjestää kotiin palaajalle odottamattomat juhlat.

Pikkulapsi- ja teinivuosina tuntui, etteivät vuodet lopu koskaan. Yksi eli teinivuosiaan raikkaasti ulospäin kapinoiden, toinen hiljentyi sisään. Kolmas ei muuttunut miksikään. Kaikissa tapauksissa tavoitteena oli yhteyden säilyttäminen nuoreksi kasvaneeseen.

Pienenä lapset olivat varsin puheliaita pulputtajia. Isän ja äidin oli usein vaikeaa löytää omille sanoille tilaa. Teinivuosina tuota pulputusta kaipasin. Se hiljeni niin äkkiä. Miksi ikinä pyysin lapsia odottamaan suunvuoroaan? Kunpa he teineinä olisivat jakaneet yhtä auliisti oivalluksiaan. Mutta ei. Hiljaiset ja kapinan täyttämät vuodet piti vain elää päivä kerrallaan läpi.

Tai loistokokki, jonka asiakas on aina oikeassa.

Toisinaan turvauduin roolileikkeihin. Olin se tuhlaajapojan isä, joka suurimman sattumuksen edessä järjestää kotiin palaajalle odottamattomat juhlat. Kekkerit silloin, kun teini niitä vähiten odottaa. Tai loistokokki, jonka asiakas on aina oikeassa. Tai Tarjoilija. Tai Puutarhuri. Tai taitava taksikuski. Rooleihin turvautuminen auttoi ainakin itseäni.

Nyt kun kaikki ovat lähes aikuisia, on palkitsevaa pysähtyä pohtimaan laumamme vahvuuksia ja heikkouksia. Lapset ovat terävänäköisiä. Ja odottamattoman kiitollisia. Siis nyt, kun aikuisuus on ottanut heissä vallan ja he käsittävät, että vanhempien hyväntahtoisuus olikin vapaaehtoista. Ei velvoite, vaan sitkeää rakkautta jälkikasvua kohtaan.

Tai Tarjoilija. Tai Puutarhuri. Tai taitava taksikuski.

Tarinan tarkoitus on kannustaa sinua, joka sinnittelet vähällä palautteella päivästä toiseen ja pohdit, loppuuko uurastaminen koskaan. Loppuu. Liian äkkiä. Kuin seinään. Elämänvaihe, jonka uskot jatkuvan ikuisesti, päättyy. Vaikka toisen onnen kasvualustana oleminen vaatii monesti omien tarpeiden sivuun laittamista, yhdessä ohikiitävien onnen hetkien kanssa se maksaa itsensä moninkertaisesti takaisin.

 

Kevätterveisin,

Hanna Ranssi-Matikainen