Tämä ei ole minun syytäni! – uhrin rooli on houkutteleva, mutta tuhoisa
Alakoulun opettajana selvitellessäni erilaisia tilanteita, kuulin aika usein: – No mutku toi… Selitys omalle väärälle teolle löytyi toisesta. En tiedä, kuulevatko parisuhdeterapeutit näitä vuorosanoja, mutta minulle tulee mieleen nämä: – Sä et koskaan! -Miks aina mä?! – Noku toi on aina tollanen. Nämä ovat monille meistä tuttuja. Näitä kuulemme liian usein jopa omasta suustamme. Toisten syyttelyyn sortuu helposti, kun haluaa turvallisen selityksen asialle, eikä jaksa miettiä omaa käytöstään.
Mutta näinhän se oli jo luomismyytissäkin. Muistattehan ikivanhan omppu-kertomuksen. – Nainen, jonka sinä minulle annoit… Mies syyttää naista ja nainen syyttää käärmettä. Kumpikin vierittää vastuuta pois itseltään. En minä, vaan tuo toinen.
Uhripositio eli uhrin asemaan asettuminen on houkuttelevaa, sillä se tuo mukanaan sympatiaa tai ainakin velvoittaa suhtautumaan myönteisesti. Olen uhri! Syytön! Uhrin rooli suojaa, sillä jos olen uhri, minulle ei voi asettaa vaatimuksia. Uhriutuminen onkin mielestäni aikamme ilmiö, jota näkee siellä sun täällä. Se antaa oikeutuksen olla passiivinen, velloa itsesäälissä ja omassa surkeudessa.
Uhripositio eli uhrin asemaan asettuminen on houkuttelevaa, sillä se tuo mukanaan sympatiaa.
Uhripositio suojaa myös vastuulta, joka usein on kovaa, epäkiitollista työtä. Kädet likaantuu väistämättä, kun ryhtyy työhän. Uhri taas on jonkin muun, toisen uhri, joten häneltä ei voi odottaa vastuunkantoa. Tämä ei kuitenkaan ole totta, vaan uhrin suojaksi rakennettu tarina. Sillä vastuuta voi kantaa tilanteessa kuin tilanteessa. Eikä se estä myötätuntoa tai tsemppausta.
Uhriutuminen on houkutteleva, sillä uhrin positio antaa etuja. Samaan aikaan se on tuhoisaa, sillä uhriutuminen jättää ihmisen oman asetelmansa vangiksi. Jos ympäristön ymmärrys on sidottu uhriuteen, niin sen ymmärryksen menettää, kun alkaa kantaa vastuuta. Kun syy ei olekaan kokonaan jonkun muun, vaan tunnistan oman osuuteni siinä.
Omien vaikutusmahdollisuuksien esiin nostaminen herättää uhriutujassa raivoa, koska hän ei halua muutosta. Hän on tyytyväinen tilanteeseen, jota on ollut itse luomassa, vaikka muuta väittää.
Oman osuuden esiin tuominen herättää uhriutujassa aggressioita. Usein jo pelkästään vastuun näkökulma riittää. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, kun olen nähnyt sen tapahtuvan. En ole kovin hyvä vastaanottamaan vihaa, joten useimmiten on niin paljon helpompaa jäädä sympatiseeraamaan pinnallisesti tilanteita, yhtyä valituspuheeseen, joka ei johda yhtään mihinkään.
Omien vaikutusmahdollisuuksien esiin nostaminen herättää uhriutujassa raivoa, koska hän ei halua muutosta. Hän on tyytyväinen tilanteeseen, jota on ollut itse luomassa, vaikka muuta väittää. Oikeasti hän on valinnut valittamisen ja on tyytyväinen tyytymättömyyteensä. Eikä häntä voi auttaa niin kauan, kun hän ei itse auta itseään. Tässä kolumnissa Väestöliiton johtava asiantuntija Heli Vaaranen tarjoaa vinkkejä, joilla uhriajattelun voi kääntää päälaelleen.
Uhriutujan lähellä on levollisuus kaukana, sillä syytöksen uhka on ilmassa koko ajan. Kun ei itse uskalla kantaa vastuuta valinnoistaan, täytyy löytyä joku, joka jaksaa kantaa. Syntipukin rooli ei ole järin palkitseva, joten suosittelen kantamaan vastuuta itsestään ja poistumaan takavasemmalle mahdollisimman nopeasti.