Talvinen iltapäivä, kun odotan iltaa ja häntä kotiin

Olen yksin kotona ja katselin peilistä kasvojani, piirteitäni. Takaisin katsoo mies, jonka tunnistan. Levollinen ilme. Hymyilee. Näyttää valoisalta.

Kun katselen ympärilleni tässä olohuoneessa, kaikki huonekalujen paikat ja tavarat, jotka arki on kädestään laskenut pöytätasoille ja sohvan käsinojalle, kirjojen peittämät seinät ja ikkunat, pyykistä tulleet paidat kuivumassa henkareissa vaatekaapin ovien avainten varsista – kaikki nämä värit täällä ja tämä tilan ja paikan rytmi on minun kotini. Tykkään tästä.

Samalla tavalla kuin tämän kotini, rakastettuni on antanut minulle oman itseni. Siksi peilikuvassa on valoisa mies.

Jos astelen täällä hiukan, tuntuu kuin katselisin sisältä päin ajatuksiani hänestä ja meistä: ääneen esittämiänne ideoita ja toiveita tekemisistä ja toisaalta jo koettuja asioita. Koti on meidän elämämme ympäröimä. Minä olen meidän elämämme ympäröimä.

Peilikuva on valoisa, koska tässä on niin hyvä olla. Tässä on niin hyvä olla, että tuntuu hyvältä olla minä.

Rakastettuni on saanut minussa aikaan monta asiaa, mutta esimerkiksi nämä kaksi: hän on tehnyt oloni hyväksi. Ja se on saanut aikaan sen, että olen alkanut katsoa itseäni hyväksyvästi. Hän rakastaa minua. Minäkin uskallan rakastaa minua.

Tässä on tosiaan käynyt tällainen puutarhailmiö: hän on kastellut penkkiä ja on noussut kukkia. Sillä tavalla yhden rakkaus ja läheisyys ja hellyys ja huomio voi saada toisen hehkumaan.

Katselin makuuhuoneen ikkunasta männynlatvoihin ja ajattelin, että nämä ovat niin perin hyviä aikoja elämässä. Jos en olisi niin iloinen siitä, olisin huolissani, että ne kuluvat – otammeko varmasti irti kaiken minkä voimme tästä onnellisesta? Se kysymys on elämän rajojen kysymys, mutta näyttää uivan jossain kaukana täältä.

Tässä kodissa on hyvä suojainen tila. Minusta se tulee siitä, että vaikka hän lähti aamulla töihin, illalla hän tulee takaisin ja sillä välin hänen ihmeensä tuntu on täällä läsnä. Minulle hän on läsnä tässä nojatuolin sylissä nyt, ja tässä kodin hiljaisuudessa, iltapäivän hämärtyessä odottamaan, että vähän myöhemmin meidän keskustelumme ääni kuljeskelee huoneesta toiseen ja värillisiin lamppuihin sytyttämämme valo heijastuu ikkunoista sisäänpäin.

Hän tekee minulle hyvää. Tässä on hyvä. Nauramme paljon. Hän hehkuu kultaa, ja minäkin.