Taaperon #tunteet kasvattavat äidin

Opin kätkemään vihantunteeni jo varhain. Kun pienenä tyttönä harvoin suutuin, minulle naurettiin. Minua pidettiin jotenkin huvittavana. Joskus taas kiukkuani kommentoitiin: “Älä ole näsäviisas. Parempi, että olet hiljaa. Kyllä aikuiset tietävät”. Ja minähän olin hiljaa, koska olin kaikkien mielestä rauhallinen ja helppo lapsi. Aikuiseksi kasvaminen oli sen opettelua, että uskaltauduin kertomaan: olen pettynyt, olen onnellinen tai olen vihainen. Tuon viimeisen ilmaiseminen on edelleen vaikeinta, mutta kyllä sekin jo onnistuu.

Ei kaikkea kuitenkaan tarvitse sanoa ääneen. Ei varsinkaan, jos se kohdistuu toisen persoonaan. En tarkoita positiivisia ja myönteisiä asioita. Niitä tuskin kerromme toisillemme liikaa. Tarkoitan hetken harmituksia, ohimeneviä ärtymyksen aiheita tai ajattelemattomia sanomisia, jotka jälkikäteen kaduttaa. Niitä, joita ei jää itseksensä märehtimään ja murehtimaan.

Ihminen on vastuussa tunteistaan ja niiden ilmaisusta. Se tekee takuulla kipeää, jos kajauttaa totuuden torvellaan suoraan ja häpeilemättä toisen ytimeen, sinne mikä on meissä jokaisessa syvästi intiimiä ja pyhää. Ei ihme, että sitä silloin sulkeutuu. Nuolee sitä, mitä on haavoitettu. Varjelee sitä, mihin on ilman lupaa koskettu. Vain yksi vihapäissään heitetty loukkaava lause voi jäädä muhimaan ja tekemään pesää toisen mieleen vuosikausiksi. Joskus terapeutin huoneessa puetaan sanoiksi se, mikä tuli kauan sitten puolisoiden väliin. “Silloin huusit, että oon surkee luuseri rakastaja. Siksi en oo tehnyt enää aloitteita”. Vaimo ei muista yhtään mitään. Hän on ihmeissään. Ei ollut tarkoitus satuttaa.

On hienoa kyetä ilmaisemaan tunteitaan avoimesti. On hyvä, jos pystyy puhumaan toiselle rehellisesti. Yhtä tärkeää on oppia kunnioittamaan rajoja – omia ja toisen. Jos ylitsesi on kävelty jo lapsena mennen tullen, vie rajojen rakentaminen aikaa ja energiaa. Rikkinäisillä eväillä ei elämän alkutaipaleella välttämättä edes ymmärrä, että tarvitsee rajat voidakseen kokea olevansa turvassa. Toistemme pyhän rajoilla tarvitsemme passit riippumatta siitä, kuinka läheisiä olemme. Mitä suurin kunnia on kun rajaportti joskus aukeaa. Siitä haluan pyrkiä astumaan sisään kiitollisella hartaudella.