Syytän, kun en luota rakkauteen ja siten tuhoan sen
Kyyninen lausahdus nuoruudesta poikaystävän suusta kuultuna on pyörinyt mielessäni viime päivinä: -Siksihän parisuhteessa ollaan, että on joku jota syyttää. Muistan vieläkin, miten ahdistavalta se kuulosti. Nyt mietin olisiko siihen kannattanut suhtautua realistisena huomiona. Omassa perheessäni tutkijakoulutuksen saaneelle isälleni usein naureskeltiin, joskin hyväntahtoisesti, hänen perusteellisuudelleen ja hitaudelleen. Havaintoni mukaan näin tapahtui myös muissakin tuttavaperheissä. Lapsuudesta muistan miesten suhtautuneen rooliinsa rennon humoristisesti. Toisenlaisiakin nyansseja kuvioissa todennäköisesti oli.
Kukapa haluaisi toimia perheen roskiksena oli se sitten verhottuna miten humoristiseen sävyyn tahansa.
Nykyään näen miten vahingollisia tällaiset roolitukset ovat. Isän rooli ei liene kovin houkutteleva miehelle, joka on kasvanut perheessä, jossa isä on syyllinen. Elämä on tuonut eteeni myös tilanteita, joissa perheen äiti kantaa syyllisyyden taakkaa. Ja suree ja kärsii. Kukapa haluaisi toimia perheen roskiksena oli se sitten verhottuna miten humoristiseen sävyyn tahansa.
On tärkeätä erottaa perheen roskiksena toimiminen siitä, että kuulee ja näkee toisen tunteet. Esimerkiksi lapsen paha olo ja negatiiviset tunteet täytyy ottaa vastaan, mutta roskiksena oleminen ei ole sitä. Kyllä lapsenkin täytyy oppia kunnioittamaan toisia ihmisiä ja heidän tunteitaan. Itselleni tämä on ollut tärkeä oivallus. Saan ja minun pitää vaatia kunnioitusta myös äitinä. Tunteiden käsittely ei ole toisen hyväksi käyttämistä, eikä syyllisyyden vierittämistä toisen niskaan omasta olostaan. Sillä siitähän siinä on kyse.
Alun rakastava symbioosi on muuttunut vihan kahlitsevaksi vankilaksi. Se syntyy jos ei ole rohkeutta, luottamusta ja tilaa kasvaa.
Pitkässä suhteessa roolit lukittautuu helposti. Toinen syyttää ja toinen syyllistyy. Kumpikaan rooli ei liene kovin palkitseva, vaan johtaa puolustautumiseen. Syyttäjä pelkää ehkä enemmän ja siksi suojautuu syyttämällä. Syyllinen taas joutuu asetelmaan, jossa on vaikea toimia muuten, kuin puolustautumalla. Negatiivinen vuorovaikutuskehä on valmis ja syvenee kerta kerralta. Huomio on siirtynyt asiasta ihmiseen. Ei puhuta miten ja miksi, vaan kuka ja kenen syy. Asetelma on vahingollinen ja ratkaisemattomana tuhoava.
Mieleeni piirtyy kuva kahdesta ihmisestä jumittuneena vastakkain, pääsemättä eteenpäin. He ovat niin sotkeutuneita toisiinsa ja negatiivisten tunteiden verkkoon, että näkökulma jää kapeaksi. Itseään toistavaksi samaksi sotkuksi. Alun rakastava symbioosi on muuttunut vihan kahlitsevaksi vankilaksi. Se syntyy jos ei ole rohkeutta, luottamusta ja tilaa kasvaa. Pelko ohjaa toimintaa ja alkukantaiset vaistot suojautumisen tarpeesta on herätetty. Tässä kohtaa ei järjellä ole sijaa, eikä etuotsalohkon toiminnanohjauksella aikaa.
Monet meistä keikkuvat elämässä pelon ja luottamuksen välillä. Kun on tarpeeksi monta kertaa saanut turpaansa, niin ei ole ihme, että pelko valtaa alaa. Pelon ohjaamina myös suojamekanismimme ovat aktiivisia ja johtavat meitä väärään suuntaan, vääriin valintoihin. Pelot on uskallettava kohdata, jotta saa katkaistua vallan niiltä. Luottamus täytyy valita, uudestaan ja uudestaan. Haluanko uskoa hyvään? Luotanko, että toinen vierelläni yrittää parhaansa?
Hyvää pohdintaa. Tuota syyllinen- kuviota mietin itse aikoinaan vanhempien kuoleman jälkeen, äiti oli ollut meidän perheen räyhäävä juoppo ja siis syyllinen. Vasta joitakin vuosia vanhempien kuoleman jälkeen tajusin, miten isä oli pitänyt äitiä ja minua avuttomina ja osaamattomina, ollut se läheisriippuvainen joka ei nähnyt omassa toiminnassaan vikaa, olihan meillä täydellinen sylkykuppi perheessä. Isähän oli se hyvä ihminen – ja kadotti itsensä toisen rinnalla kokonaan..
Kun osaisi aina nähdä oman osuutensa, tarkastella kuviosta lähinnä sitä eikä toisen osuutta. Koska niille toisten valinnoille ei kuitenkaan mitään voi, ainoastaan omilleen.