Sure lapsen läsnäollessa – mutta vapauta lapsi aikuisen taakoista

Jokseenkin poissaolevana harhailen kotona itkusta turvonnein silmin, menettämisen tunne ja suru on luonani. Arki pyörii ympärillä rutiineineen. Pyykkivuori ei katoa, vaikka kuinka toivoisin. Kakku tulee laitettua uuniin, kunnes sitä varten sulatettu margariini löytyy mikrosta. Ajatukset ovat muualla ja tarvitsen haahuilevan paikkani perheessä.

“Äiti, tänään sä oot näyttänyt murheiselta,” toteaa esikoinen. Ilahdun siitä, että näemme perheessämme toinen toisemme. 

Kerron lapselleni mitä suren. Suru on kallisarvoinen ja omani. Lapseni ei tunne häntä, jota suren ja kaipaan. Miten tärkeää onkaan, että lapsi saa nähdä eri tavoin surevia ihmisiä ja tuntea omaa suruaan turvallisissa puitteissa. Menettämisen tunnetta voi konkreettisesti elää läpi muistelemalla menetettyä – asiaa, vaihetta tai rakasta ihmistä. Katsella valokuvia, maalata ja piirtää surua ulos, elää musiikin kautta – mikä vain kunkin keino on. 

Tuntuu tärkeältä sanoittaa lapselle ikätasoisesti surun tehtävää. Sitä, miten surun avulla voimme kunnioittaa ja muistella menettämäämme. Ikään kuin surua tuntiessamme astuisimme sillalle, joka vie meitä kohti iloa.

Lapsi ei ole aikuisen surun kannattelija.

On tärkeää itkeä yhdessä, antaa surun tulla ja viipyä. Lapsi tulee tietoiseksi tunteisiin liittyvistä merkityksistä kun tunteista saa jutella kodin avoimessa ilmapiirissä. Lapsen tarjoama lohtu on suloista ja hellyttävää, pienet pehmeät kädet ja syleily upottavat vanhempana ainutkertaiseen ihanuuteen. Veteen piirretyn viivan lailla aikuisen surusta voikin tulla lapsen kannattelema tunnetila. Kaikki riippuu siitä miten aikuinen kantaa itsensä. Lapselle on hyvä pukea sanoiksi, etteivät vanhemman huolet ja surut kuulu hänen vastuulleen. 

Lapsi ei ole aikuisen surun kannattelija, vaikka lapsen on tärkeää saada osallistua ja ilmaista myötätuntoaan aikuisen surressa. Aikuisen vastuulla on tulla tietoiseksi omista tunnetiloistaan ja säädellä niitä. Surun keskellä on muistettava huomioida myös tarvitseva lapsi. Joskus tämä voi tarkoittaa hoitoavun pyytämistä ja vähintäänkin sen sanoittamista, miksi kulkee allapäin.

Tuskan riipiessä on täysin hyväksyttävää unohtaa pyykit koneeseen, kauppakassit autoon ja ostaa pannukahvia suodatinjauhatuksen sijaan. Tunteet voivat viedä syvyyksiin ja pyörteisiin. Tällöin voi olla kovinkin haastavaa huomioida lasta emotionaalisella herkkyydellä- tarjota hoivaa, ohjata lapsen tekemisiä johdonmukaisella ja jämäkällä otteella ja kohdata lasta hyväksyvästi.  Huomaammeko, jos lapsi lähtee kantamaan huolta tunnetiloistamme? Ehkä hän ei enää leiki vapautuneesti kavereitten kanssa, hakeutuu lähelle tiiviimmin ja kuuntelee tarkalla korvalla aikuisten puheita. Onko lapsi kenties askarrellut yllätyksiä tiuhaan tahtiin vanhemmalle ja tarjoutunut poikkeuksellisen paljon avuksi arjessa?

Vaikeat olot haastavat toisinaan äärirajoille, jolloin ammattiapukin saattaa olla paikallaan.

Ihmisyyteen ja vanhemmuuteen liittyvä keskeneräisyys näyttäytyy siinäkin, ettemme todellakaan aina kykene toimimaan tavoilla, jotka tiedämme rakentaviksi ja hyviksi. Vaikeat olot haastavat toisinaan äärirajoille, jolloin ammattiapukin saattaa olla paikallaan. Aikuisina meillä on mahdollisuus lamaannuttavan surunkin keskellä vaalia lapsen oikeutta olla lapsi. Mikä kaikki meitä lohduttaisi siten, ettemme kuormittaisi surussamme lasta?  

 

Lämmöllä tervehtien, Päivi