Sukupolvien välinen ero, pitkä parisuhde, nuoret aikuiset ja perheen ihanan kauhea arki

Minä asun anoppilan talon takapihalla. Kuulostaako oudolta? Ei ehkä trendikäs ja ajan hengen mukainen asuinpaikka mutta siellä minä nyt kuitenkin asun. Toisaalta se on aika turvallisen tuntuista. Kun lapsemme olivat pieniä, oli anoppila meidän arkemme tukipiste. Nyt me yritämme olla anoppilan tukipisteitä. Siinä tehtävässä on tsemppaamisen varaa. Seuraan ja pohdin mielelläni miten ennen vanhaan elettiin ja miten nyt eletään. Sukupolvien välinen kuilu on mielenkiintoinen. Ihmettelen sitä joskus täällä.

Kun lapsemme olivat pieniä, oli anoppila meidän arkemme tukipiste.

Kauan sitten meidän kotona vilisti kolme lasta ja yksi koira. Koira kuoli vanhuuteen ja lapset kasvoivat liian nopeasti isoiksi. En jaksanut kuunnella niitä vanhempia ihmisiä, jotka sanoivat: ”nauti kuule nyt kun ne ovat pieniä vain hetken ja kohta muuttavat jo pois kotoa”. Kieli oli melkein repaleinen kun yritin hillitä sitä laukomasta jotakin epäkorrektia. Mutta totta se oli joka sana. Nyt on jäljellä muistot ja uusiutuvat kyyneleet. Iloa he tuottavat vieläkin. Mukaan ovat tulleet myös elämänkumppanit. Nuorten aikuisten touhuja, parisuhteen alkuja ja heidän elämän makuisia ajatuksia seuraan mielelläni niin paljon kuin kehtaan. En tietenkään sekaannu mihinkään, sehän nyt olisi ihan mautonta.

Kieli oli melkein repaleinen kun yritin hillitä sitä laukomasta jotakin epäkorrektia.

Meidän kotona on siis suurimman osan aikaa päivästä ihan hiljaista. Siellä ei ole ketään. Illalla kotiin laahustaa kaksi ihmistä, minä ja mieheni. Mieheni on levoton sielu, minä enemmän kotona viihtyvä. Hän on kilpailuhenkinen, minä inhoan kilpailua. Hän on urheiluhullu, no urheilusta pidän minäkin. Parisuhteessa olemista olemme harjoitelleet pitkälti yli kolmekymmentä vuotta ja vielä on opittavaa. Se on ihanaa, ainakin hyvinä päivinä.

Elämä ei olisi koskaan tylsää jos ihmisten välisiin eroihin jaksaisi suhtautua rikkautena ja mahdollisuutena haastaa itsensä kasvuprosessiin.

Minua ihastuttaa ja vihastuttaa miehen ja naisen välinen ero: kommunikoinnissa, toimintatavoissa, ajatusten juoksussa, ihan kaikessa. Samankaltaisuutta löytyy tietenkin myös. Elämä ei olisi koskaan tylsää jos ihmisten välisiin eroihin jaksaisi suhtautua rikkautena ja mahdollisuutena haastaa itsensä kasvuprosessiin.  Tätä aihetta jos mitä voi ihmetellä koko ihmiselämän ajan. Tästäkin saatan täällä jotakin sanoa, kerran kuukaudessa keskiviikkoisin.

 

Terveisin Paula Enckell