Sinun aika, minun aika, yhteinen aika

sanah-suvarna-161883.jpg

Aika on aivan erilainen asia, kun parisuhteessa on lapsi. Minun ratkaisuni vaikuttavat nyt aina kahden muun elämään ratkaisevasti ja toisin päin. Kun annan toisen toteuttaa asioita, jää omat asiani vähemmälle. Kun minä toteutan itseäni, jää toisen oma aika vähemmälle. Kun kummatkin toteuttavat itseään, unohtuu parisuhde ja yhteinen perheaika jää vähemmälle.  Etenkin, jos ajankäytöstä tulee kauppatavaraa.

Ajankäyttöä arvioidaan ja sen käytön kautta tulkitaan asioita. Kenen kanssa vietät aikaasi ja mihin panostat, kertovat sinusta ihmisenä. On sellaisia sanoja kuin uraäiti, kotiäiti, perhekeskeinen ja oma aika. Aviopuolisoilla on deitti-iltoja ja parisuhteen liekehtiviä kipinöitä lasketaan ja niiden etsimiseen panostetaan.

Asiat eivät ole niin yksinkertaisia, eivätkä valinnat niin yksinkertaisia. Toisinaan aika kuluu erilaisissa asioissa itsestä riippumattomista syistä, eikä laskemalla tunteja voi  kertoa ihmisen tunteiden vahvuutta. Kyse ei ole ajan hallinnasta ja mittaamisesta, vaan mielen hallinnasta. Osaanko olla läsnä silloin, kun olen paikalla, jottei tarvitse muistella niitä minuutteja, kun olin poissa. Osaanko olla olematta kateellinen hetkissä, jolloin toinen on muussa seurassa? Tunteet eivät aikaa tasaamalla taannu. Aina, kun tarkastelee toista, löytyy minuutti enemmän siellä, täällä tai toisen seurassa. Olennaista on, miten olen hetkessä, joka on tässä ja nyt.

 

Terveisin Ulla Oinonen

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

Kaikki järjestyy

Istun kesäkodin talon takana harmaaksi kuluneella penkillä ja kirjoittelen. Vierelläni on unikkoja ja sireenipensaita. Aurinko tekee luonnon läpinäkyväksi. Kaikki on hyvin. Ihan kaikki.

Näitä hetkiä tulee joskus. Pieniä mielenhäiriöitä – tai kirkastuksia. Kevyitä ja samalla niin vahvoja onnen tunteita.

Ja hetkessä tunteet vie moniin tasoihin. Pionit vievät kesäiseen Firenzeen ja sireenit isoäidin sireenimajaan. Penkki on samanlainen, jolla isäni istui yhdessä niistä ainoista kuvista. Mietin ihmisiä talon sisäpuolella. Niitä minun ihmisiä. Kaikki tekevät jotain omia juttujaan. Niin tärkeitä minulle. Eniten toivon, että niilläkin on kaikki hyvin.

Muistan ystäväni  sanoman lauseen, kuinka meidän tehtävä elämässä on toinen toistemme kasvun mahdollistaminen. Jatko-ajatus oli jotenkin sellainen, että jos ei osata kasvua auttaa, niin toivottavasti ei ainakaan oltaisi varjoina estämässä valon pääsyä.  Jos osattaisiin olla enemmänkin näyttämässä missä valo on tai edes yhdessä etsimässä sitä.

Uskon, että ihmisen sielu rakentuu niissä huoneissa, joissa ihminen nähdään ja häneen uskotaan. Silloin valo pääsee läpi. Uskon, että se vahvistuu kestäväksi niillä teillä ja poluilla, joiden reunoilla joku sanoo “Ei hätää, kyllä sinä selviät”  tai “Uskon sinuun”.  Minun sieluni rakentui sireenimajoissa, mökkiteillä, taidelukiossa, Kumpulan opiskelijakämpässä, Yliopiston käytävillä, Assisin kaduilla, Hietaniemen hautausmaalla, Kulosaaren kirkossa, Kirkkonummen uimarannoilla ja Jorvin sairaalassa. Ja se vahvistui lukuisissa majataloissa, teillä ja kaduilla, joiden nimiä en tiedä. Mutta tiedät ihmiset niiden sisältä ja reunoilta. Tiedän ja tunnen. Tunnen vahvasti.

Elämän isoja haasteita on uskoa elämään ja uskoa itseen. Myös aikuisuuden iso kysymys on, mistä löytää ihmisen, joka näkee, rohkaisee ja vahvistaa. Jos on onnekas tai jos elämä on mennyt hyvin, on saanut lapsena tulla nähdyksi. Kaikki me ei olla.  Toivoisin niin, että kaikilla olisi joku läheinen mahdollistamassa kasvua, olemassa vierellä ja sanomassa: “Ei hätää. Kaikki järjestyy”.

 

 

 

 

 

 

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *