Silmät kiinni kävelyllä rakkaudessa

Tein tällä viikolla mielenkiintoisen kokeen parisuhteessa. Seurauksena oli miellyttävä kokemus. Suosittelen kaikille saman kokeilemista.

Olimme järjestäneet vappuhulinoita niin kovasti, että olimme vielä seuraavanakin päivänä raukeita. Molemmille tuli illansuussa mieleen ehdottaa, että menisimme iltakävelylle.

On muuten hyvä asia sinällään käydä iltakävelyllä. Käveleminen saa veren kiertämään päässä. Ajatukset kulkevat. Syntyy polveilevaa keskustelua.

Menimmekin. Asumme lintuparatiisin äärellä, tiet ja polut polveilevat tiheikköisen metsän ja puistoaukioiden kautta rantaan. Kuljimme niitä ja kaikkialta meitä ympäröi kevätviserrys ja vihellykset kuin viidakossa.

Kuljimme käsikkäin. Koska minua väsytti, suljin silmät muutaman askelen ajaksi. Sitten päätinkin pitää ne kiinni pidempään. Tuntui yhtäkkiä jännittävältä ja toisaalta lohdulliselta antautua kuljetettavaksi.

Sanoin ääneen, että nyt kuljenkin silmät kiinni.

”Älä kävelytä minua päin puuta.”

Hän sanoi, että olen höpsö ja että rakastaa minua.

Otin paremmin kiinni hänen käsivarrestaan sisäkautta, sellaisen käsikynkässä kulkemisen otteen. Sitten me kävelimme hiekkaista polkua joitain satoja metrejä.

Oli hyvin mielenkiintoista, mitä aistin silmät kiinni. Äänet nousivat etualalle, ja meidän liikkumisemme suhteessa niihin. Äänimaisema oli tavallista kolmiulotteisemman tuntuinen. Kivemmalta silti tuntui aistia luottamuksen tunnetta ja turvallisuuden tunnetta suhteessa rakastettuuni, joka minua kuljetti siinä soivassa maisemassa.

Oli helppoa kävellä silmät kiinni. Ajattelin, että hän on minun rakkaani, ja siksi voin kulkea huoletta. Jos eteen tulisi kuoppa tai soraa tai mitä vain, hän kertoisi ja ohjaisi minua. Minun ei edes tarvitsisi pyytää sellaista apua. Olin hänen kanssaan.

Hänellä on mukava käsi, ja hän piti minusta kiinni suojelevammin ja johdattavaisemmin kuin silloin, kun kävelemme muuten vain käsikkäin. Minusta tuntui, että hän otti vastuun minusta, hymyillen. Tunsin hänen kävelynsä rytmin tiiviimmin, koska ote kytki meidät yhteen. Kuljin hänen tahtiaan, antauduin siihen, ja se tuntui hyvältä.

Ajattelin, että jos tämä on sisäinen kuva minun perusturvallisuudestani hänen suhteensa, minulla on kaikki onnellisesti.

”Jos pidät silmiä kiinni vielä, et näe noita valkovuokkoja vasemmalla”, hän sanoi lopulta. Halusin nähdä valkovuokot, joten avasin silmäni. Sorsa tallusteli niiden lomassa pientä lampea kohti. Katselimme sen menoa yhdessä, lystikästä.

Pellolla näimme kauriitakin. Puhuimme niitä näitä, työpäivien asioita ja tuttujen kuulumisia. Rantakalliolla seisoessa tuli hiukan vilu. Sovittiin, että lähiaikoina mennään valoisalla katsomaan taas kanahaukan pesää yhden metsäsaarekkeen sydämessä. Lopuksi ostimme jäätelöt.

Se oli viikon ihan parasta arkea.