Tyttöystävän silmin: Riitänkö minä?
Tänään anna puheenvuoron tyttöystävälleni: Olen ollut yhdessä poikaystäväni kanssa nyt noin puoli vuotta. Olen itse cis-sukupuolinen hetero ja poikaystäväni on transmies. Kirjoitan pohdinnoista, joita mieleeni toisinaan nousee: riitänkö cis-sukupuolisena heterona ihmiselle, joka on itse transmies ja omistanut elämästään todella suuren osan hlbtqia-ihmisten asioiden parissa työskentelyyn päivätyönsä, sivutyönsä ja vapaaehtoistyönsä kautta. On myös hetkiä, jolloin tunnen itse kuuluvani vähemmistöön cis-sukupuolisuuteni ja heterouteni vuoksi. Tunne on hämmentävä ja se oli alussa hieman pelottavakin. En ole ikinä kuulunut varsinaiseen vähemmistöön, ja nyt olen itse yhtäkkiä kokenutkin sellaisia hetkiä tilanteissa, joissa olen ollut toisenlainen kuin muut. Näissä tilanteissa se ei ole kuitenkaan ikinä ollut kenellekään mikään iso asia, ja minut on aina otettu avoimin ja lämpimin sydämin vastaan. Koska kumppanini osallistuu aktiivisesti sateenkaarevaan toimintaan, niin vähemmistöjen oikeudet ja muut asiaan kuuluvat pohdinnat ovat läsnä jokapäiväisessä elämässämme. Olen ylpeä työstä, jota hän tekee ja olen iloinen siitä, että olen nykyään myös itse mukana tekemässä ja tukemassa tätä työtä. Silti toisinaan pohdin sitä, mitä minusta ajatellaan, kun en itse kuulu näihin vähemmistöihin. Nämä kaikki kokemukset ovat saaneet minut miettimään, että ihmiset, jotka oikeasti kuuluvat johonkin vähemmistöön, voivat joutua miettimään tämän kaltaisia asioita jopa päivittäin: ”Riitänkö minä? Olenko minä tarpeeksi hyvä? Mitä muut ajattelevat minusta?” On satuttavaa ajatella, että nämä kaikki kipeät kysymykset saattavat olla jokapäiväisiä ajatuksia niin monille ihmisille. Torjutuksi tulemisen pelko ja riittämättömyyden tunne ovat jotain mitä en toivoisi kenellekään. Tällaiset kysymykset eivät tietenkään liity vain ja ainoastaan sukupuoleen tai seksuaalisuuteen vaan epävarmuuden hetkiä kokee varmasti jokainen parisuhteessa elävä ihminen syystä tai toisesta. Minun kohdallani nämä epävarmuuden tuntemukset murenevat vähitellen. Hetki hetkeltä vakuutun yhä enemmän siitä, että minä riitän. Olen hyvä, arvokas ja rakastettu. Minua rakastetaan juuri minuna. Se on valtava tunne. Tunne siitä, että riittää eikä sen eteen tarvitse tehdä mitään erikoista. Toivon, että kaikki saisivat osakseen tukea ja arvostusta, sillä jokainen ansaitsee rakkautta ja huolenpitoa juuri sellaisena kuin itse on. Olemme kaikki samanlaisia ja silti niin monenlaisia, ja se moninaisuus on arvokasta