Reseptiikkaa selviämiseksi marraskuusta rakkauden avulla kohti kesää

Marraskuun koomaharmaat päivät – ei haittaa! Yhtämittainen, jatkuva pimeys ja lehdettömät puut, litisevät mutaiset nurmikot – ei haittaa! Auringonpuutteesta kelmenevät hipiät ja hiipivä voimattomuus planetaarista vääränpuolista kallistuskulmaa vastaan – sekään ei haittaa, olen onnellinen silti. Eilen kävelimme kosteassa kylmyydessä illalla kotiin päin ylämäkeen ja tuuli puri minua vaatteiden läpi. Silti sanoin, että me olemme menossa kesään päin. Rakastettuani nauratti. Minusta kuitenkin tuntui siltä, että siinä ja sillä hetkellä astelimme jo tulevan kesää kohti.

Tämä aika vuodesta voisi kukistaa ihmisen. Tämä on ”miksi minä olen täällä, enkä etelämmässä” -vaihetta. Mutta kun kävelemme yhdessä, minä olen astelemassa kesään. Sellainen minun tunteeni on.

Rakastaminen voi olla tulevaisuuteen suuntautunutta ja toivoa antavaa. Sehän ammentaa toiveikkaasta tulevaisuudesta tähän hetkeen. Siksi tuntuu orastavalta kesältä, lempeästi, marraskuussa.

Keskellä tätä yhdennentoista kuukauden loppuun hiipumista elää oma mielenmaisema. Mahtaako se näyttää sivusta katsottuna siltä kuin leikekuva ajelehtisi suttupapereiden keskellä? Jos, leike on auringonpaisteesta ja siitä vaiheesta, kun voi kuljeskella nurmella ilman sukkia, ja miettii, mennäkö uimaan vai miten muuten vilvoittautuisi.

Siitä alkaen, kun tutustuin rakastettuuni, olen aavistanut kesän. Tutustuttuamme se on tuntunut olevan ovella aina. Ehkä hän on kesä ja minä olen hänen liepeillään. En oikeastaan välitä, miten päin taika toimii, koska se toimii. Voin laittaa liian ohuen takin, koska vaikka tuuli puraisisi, en tuntisi sitä. Sade voi kastella, räntä voi kastella hiukset mustiksi, mutta aurinko kuivattaa ne kyllä. Sisäinen aurinko.

Minun sisimpäni ei anna periksi, se hyrrää rakkauden kesässä. Ensimmäisenä kesänä istuimme kuparinvärisissä auringonlaskuissa kallioilla ja tutkimme, miltä näytämme yhdessä. Miten sellaiset kesäillat voisi kadottaa marraskuuhun? Ei, kesä on kulman takana, se on kirjaimellisesti edessä, kun mennään varpaat kylminä tässä lyhyiden valottomien päivien saatossa.

Kun hän on kanssani, minusta tuntuu kuninkaalta, jonka maassa ei valo lopu. Merkillistä millainen voima ihmisellä on: vuodenaikojen voima.

Kallioleikkauksen syrjällä sammalkin on marrasharmaantunut, ja minä puolestani muistan ruohosipulin tuoksun, kun astelemme ohi. Joten syytä optimismiin on. Varjojen mailla vaeltavat kultaisten sydänten hehkuttamat. Eikä ole ollenkaan niin pimeää.

Terveisin, J