Rehellisyys ilman rakkautta on raakaa

Rehellisyyttä ja avoimuutta pidetään usein toimivan parisuhteen lähtökohtina. On tärkeää kertoa omista tunteista ja ajatuksista toiselle, jotta suhde syvenisi. Tavoitteista kertominen luo mahdollisuuden yhteiselle unelmoinnille ja oman menneisyyden avaaminen auttaa ymmärtämään kenelle oikeastaan sanoikaan ”tahdon”. Jos molemmilla on halu ymmärtää ja rakastaa toista kaikesta huolimatta, ei kaapeista tarvitse löytyä sellaisia luurankoja, joita ei voi puolisolle paljastaa.

 

Mutta mikäs eteen silloin, kun kysyt puolison mielipidettä arkisissa asioissa. Olette lähdössä juhliin ja olet jo päättänyt, mitä puet päällesi. Haluat kuitenkin tietää puolisosi mielipiteen ja kuulla, miten kauniilta näytät. Jos vastaus onkin ”Ihan hirvee mummomekko, etkai sä nyt tota laita!” Haluatko varmasti kuulla sen?

 

Tai kun kysyt rakkaaltasi, voitko lähteä viettämään tyttöjen iltaa hänen jäädessä kotiin lasten kanssa ja toinen vastaakin kieltävästi. Kyse on aidosta ja rehellisestä mielipiteestä. Hän ei todellakaan halua jäädä lapsenvahdiksi sinun vaihtaessa vapaalle. Tiedät toki, ettei sinun tarvitse kysyä lupaa tekemisiisi, mutta yksimielinen päätös asiasta tuntuisi mukavammalta alulta vapaaillalle.

 

Entä miltä rehellisyys tuntuu elämän suurissa asioissa? Haluaisitko tietää, että puolisosi on ollut sinulle uskoton? Tai jos hän olisi ihastunut työkaveriinsa, mutta ”mitään ei olisi tapahtunut”. Avioliitto ei voi hyvin, jos siihen ahtautuu kolme ihmistä. Jos joku toinen on puolisollesi tärkeämpi kuin sinä tai jos hän haluaa jakaa tärkeät tunteet ja ajatukset jonkun muun kanssa, vaikka ”mitään ei tapahtuisikaan”.  Sitä on vaikea kuulla.

 

Tai onko itsellekään helppo olla rehellinen? Se on yksi vaikeimmista rasteista. Vieressä oleva näkee asioita, mitä ei itsessään uskoisi olevan. Kaikkein pimeimmät puolet jäävät helposti omalta katseelta piiloon, mutta toinen huomaa ne helposti. Miltä tuntuu kuulla rakkaalta raakoja totuuksia itsestään? Asioita, joita ei uskalla tai halua sanoa ääneen ”Ketä oikein yrität miellyttää? Miksi et pysty olemaan minun puolellani?” Enhän minä tuollainen ole. Vai olenko sittenkin?

 

Ehkä kyse ei lopulta olekaan siitä, että totuus itsessään tekee kipeää. Tapa, millä asiat sanotaan vaikuttaa enemmän siihen, miltä totuus tuntuu. ”Kulta, olet todella kaunis, mutta tuo mekko ei tee oikeutta sinulle. Olisiko sinulla joku toinen?” kuulostaa paljon paremmalta kuin töräytys mummomekosta. Ja joskus rehellisyys satuttaa, vaikka asian muotoilisi miten kauniisti.

 

Läheisyyden näkökulmasta on parempi, että välillä vähän kirpaisee, mutta suhde rakentuu juurevalle maaperälle. Silloin kummankaan ei tarvitse elää pilvenhattaratalossa, joka hajoaa, kun vähänkin tuulee. Omista teoista vastuuta ottamalla vaikeidenkin asioiden yli voidaan päästä. Ja anteeksi antamiseen suostuminen on aimo harppaus eteenpäin. Siinäkin kannattaa silti muistaa rehellisyys itselle.