Rakkaudessa vain tämä hetki on totta

Ilmassa pientä pakkasta. Kävelemme vanhan koiramme kanssa pitkin radan vartta. Välillä se haukkuu vastaan tulevia vedettäviä matkalaukkuja, hiljaisia lajitovereita. Mutta sen hajuaisti toimii, vaikka muut aistit ovat hiljalleen hiipuneet.

Mies haistaa alakuloisuuteni. Mikä on? Pala kuristaa kurkkua. Päälle viisikymppisen suusta kumpuaa mahdoton haave. Olisin halunnut lapsen kanssasi. Meidän lapsemme. Aika kulkee nopeasti ja sitä jäi meille niin vähän. Olisin halunnut kohdata sinut jo paljon aikaisemmin. Tähän hauras äitini olisi sanonut, ei makeaa mahan täydeltä. Hän, joka eli 94-vuotiaaksi ja söi viimeiset viikot ennen kuolemaansa joka päivä lempileivoksiaan.

Toteutuneessa elämässä olemme mieheni kanssa mielestäni ymmärtäneet leivosten arvon. Olemme kertoneet toisillemme tarinoita jo kuljetuista matkoista, merkityksellisistä ajanjaksoista ennen meitä. Mieheksi ja naiseksi kasvamisesta. Molempien lasten maailmaan tulosta ja vanhempana olemisen rikkaudesta. Haavoittumisista ja koko elämän kestävästä eheytymisestä. Vuosista, joita ilman meitä ei olisi. Vuosista, joina me kasvoimme toisiamme kohti. Niitä me tarvitsimme ollaksemme sinä ja minä.

Omalla kohdallani kysymys taitaa olla vanhenemisen haasteellisuudesta ja siihen liittyvästä yhä enenevästä luopumisesta. Sen hyväksymisestä, että ihminen lähtee maailmasta yksin, harvemmin yhdessä toisen kanssa. Saatille toki voi päästä. Rakkaudessa olen välillä tuskallisen tietoinen siitä, että emme voi elää yhdessä ikuisesti. Vain tämä hetki on totta. Sen sijaan toivon, että en haikailisi sitä mitä ei edes olisi voinut olla. Haluan olla kiitollinen kaikesta siitä mitä on. Tämä keskinäinen rakkaus ja intohimo on meille vielä suotu. Nähdyksi tulemisen ilo, lohdutus ja helpotus.