Rakastaa vai tulla rakastetuksi?

Onko tärkeämpää rakastaa vai tulla rakastetuksi? Kuoleman koskettaessa vastaus tuntuu vahvana mielessä. Tätä mietimme äitini kanssa alkuviikosta, kun mummini, joka esimerkiksi antoi vinkkejä parisuhteeseen eräässä blogissani, menehtyi viikonloppuna. Hän meni vaarini, oman rakkaansa, luo. Hänen kohdallaan ikävä päättyi. Me kohtaamme sen uudenlaisena. Sen ikävän keskellä nousi kysymys rakkaudesta. Olennaiseksi ei niinkään tullut mitä mummini oli ajatellut meistä tai mitä hän oli tuntenut meitä kohtaan.  Tärkeämpää oli tiesikö hän mitä me ajattelemme ja mitä me tunsimme. Meille ei ollut tärkeämpää tulla rakastetuksi vaan rakastaa. Tunne ja kysymykset, jotka ovat varmasti pyörineet monen muunkin mielessä läheisen menehtyessä. Samoin esimerkiksi kirjallisuudessa ja elokuvissa kuvataan usein kuinka oman kuolevaisuutensa kohdatessaan ihminen haluaa varmuuden vuoksi tai viimeisiksi sanoikseen kertoa, että hän rakastaa. Hän ei kysy mitä muut tuntevat vaan hän kertoo, että itse rakastaa. Kuoleman koskettaessa meille on siis usein tärkeämpää rakastaa kuin tulla rakastetuksi. Kokonaisuudessaan asia ei taatusti ole musta-valkoinen, harva asia on. Onhan meistä jokainen varmasti tuntenut myös sen kuinka merkityksellistä on kokea olevansa rakastettu. Sen tunteen puute riipii ja satuttaa. Kuitenkin tämä äitini oivallus, että maalisen elämän päättyessä katseemme kääntyvät pääasassa siihen, että rakastamme muita, on jotain, mitä haluan kantaa mukanani. Siinä koen olevani lähellä jotain olennaista. Se vaikuttaa ja koskettaa syvästi.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *

Missä te tapasitte ensimmäisen kerran?

Me tavattiin ”hattubileissä”. Menin bileisiin ystäväni vanavedessä. Bileporukka oli minua vuotta vanhempia mutta ”semituttuja” koska suurin osa heistä oli samasta koulusta jota itse kävin. Jokaisella kutsutulla piti olla mukanaan jokin hattu tai ainakin päähine. Minulla ei tietenkään ollut mitään hattua mukanani, tulinhan mukaan vähän niin kuin kuokkavieraana. Joukossa oli yksi kundi, joka halusi kokoajan lainata hattuaan minulle ja asetteli sitä innokkaasti päähäni. Hattu oli stetson ja mielestäni se sopikin minulle aika hyvin. Hattua sovitellessa tuli samalla vaihdettua hymy jos toinenkin, tanssittiin, juteltiin ja taidettiin vähän pussatakin J.  Siitä se sitten lähti, rakkaustarina, joka jatkuu vieläkin.

Olen viime päivinä kysellyt tielleni osuvilta ystäviltäni, että missä te olette tavanneet, sinä ja rakkaasi? Jokaisen parin tarina on erilainen ja omanlainen. Rakkaus on roihahtanut heti tai pikkuhiljaa. Mielitietty oli ollut kiikarissa jo pidempään tai sitten uusi rakkaus oli löytynyt sattumalta, yllättäen. Treffejä varten tälläydyttiin huolella ja tapaamiseen mentiin lopulta vatsanpohja täynnä perhosia. Toiseen haluttiin tehdä hyvä vaikutus.

Ihania tarinoita, niitä voisi kuunnella vaikka kuinka monta yhtä kyytiä. Aivan mahtava tarina oli se kun 86 vuotias aviomies kuvaili tarkasti mitä hänen tyttöystävällään oli päällään kun he olivat ensimmäisen kerran tavanneet. Itselle merkitykselliset ja tärkeät asiat pysyvät mielessä läpi elämän. Sitä nämä tarinat todistavat.

Kasvoille ilmestyy vähintään vieno hymy kun kertoja muistelee ensi kohtaamista rakkaansa kanssa. Mielen täyttävät hyvät muistot. Näistä tarinoista pitäisi tehdä kirja! Kirjan nimi voisi olla hyvän mielen kirja. Kirjaa voisi lukea aina silloin kun se toinen ottaa päähän ihan urakalla. Tai voisihan sitä lukea aina silloin tällöin muuten vain. Sen lukeminen voisi tehdä hyvää parisuhteelle tai ainakin omalle mielelle.

Tämä kirja on oikeastaan jo olemassa. Sen sivut ovat vain levällään ympäri ihmisten arkista elämää. Kirjan tekemisen voisi aloittaa vaikka kysymällä juuri sinulta, kerro missä te tapasitte rakkaasi kanssa?

 

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *