Puhuminen ei aina paranna parisuhdetta
Joskus luulin, ettei parisuhteessa voi puhua liikaa. Mutta nykyään mietin, että aivan samoin kuin puhumattomuus erottaa voi liika analysoiminen estää aidon yhteyden. Pahimmallaan sivuosaan jää sen yhteisen elämän eläminen, kun vaan puhutaan siitä elämästä! Liika puhuminen voi sekä etäännyttää toisesta että viedä tilan elämän kokemiselta. Analysoin, kun en uskalla kohdata. Järkeilen, kun en uskalla tuntea.
Puhuminen on myös tapa käyttää valtaa. Osa lopettaa jankkaamisen vasta, kun toinen on väsytetty kuoliaaksi. Syyllistetty ja nurkkaan ajettu osapuoli suostuu mihin vaan, kunhan se (saatanan) jankkaaminen loppuu! Ja silti asiasta vielä muistutetaan sopivan tilaisuuden tullen. Puhumisen vaatiminen on joskus tosi armotonta touhua. Asioita selvitetään niin kauan, että saadaan itselleen mieleinen lopputulos.
Analysoin, kun en uskalla kohdata. Järkeilen, kun en uskalla tuntea.
Taitavat puhujat vasta vallankäytön osaavatkin. He määrittelevät pelikentän ja osaavat asettaa itsensä edulliseen asemaan. He tietävät, mistä naruista vedellä, että toinen saadaan puhuttua pyörryksiin. Heidän puheissaan musta muuttuu valkoiseksi ja perusterapeutti huijataan mennen tullen kyyneliin milloin liikutuksesta, milloin säälistä.
Ei, sanojen taitava käyttäminen ei todellakaan ole tärkein parisuhdetaito. Puhumisen lopettaminen, kuunteleminen ja peiliin katsominen olisi monesti se taito, mitä tulisi opetella. Moni puhumattomaksi keittiödiagnosoitu nimittäin osaa kyllä puhua, mutta ei viitsi, kun vastaanotto on ollut mitä on. Miksi vaivautua vastaamaan, jos vastaukseksi hyväksytään vain omaan pirtaan sopiva vastaus?
Mikä sitten voisi olla puhumista tärkeämpi parisuhdetaito? Mietiskelin useamman päivän tätä ja mietin voisiko se olla rauhan tekemisen taito. Rauha oman sisimpäänsä kanssa ja rauha toisen, erilaisen kanssa. Riita syntyy kuin itsestään, tiedostamattomien ja hallitsemattomien voimien vaikutuksesta, kun taas rauha tehdään tietoisen työn kautta. Kun pystyn olemaan rauhassa itseni ja oman elämäni kanssa, niin voin katsella elämää sellaisena, kuin se on. Minun ei tarvitse suojautua, eikä piiloutua. Rauhasta käsin elämän keskeneräisyys on siedettävämpää.
Riita syntyy kuin itsestään, tiedostamattomien ja hallitsemattomien voimien vaikutuksesta, kun taas rauha tehdään tietoisen työn kautta.
No, en tietenkään väheksy puhumisen merkitystä. Tunnen sen tarpeen kipeästi itsekin. Ehkä puhuisin mielummin kuitenkin avoimuudesta, joka on kohtaamisen ja aidon yhteyden syntymisen edellytys. Halu rauhaan ja ymmärrykseen. Avoimet silmät, avoin tila ja avoimet kysymykset. Ehkä mahdollisuus tulla esiin omana itsenään, vastata omasta näkökulmastaan käsin johtaisi lopulta myös avoimeen syliin.
Nuorena aikuisena lauloin välillä päivittäin autuaaksijulistuksia ollessani talkoolaisena hiljaisuuden talossa, jossa pidettiin retriittejä. Toiseksi viimeisenä, seitsemäntenä julistuksena, armahtavaisten ja puhdassydämisten jälkeen julistetaan autuaiksi eli onnellisiksi rauhantekijät. Heille luvataan Jumalan lapsen nimi. Mikä turvallinen, ihana kielikuva. En voi olla ajattelematta miten kipeästi kaipaamme rauhantekijöitä, sovinnon kätilöitä, tähän maailmaan. Miten moni parisuhdekin elpyisi, jos osaisimme tehdä rauhan. Elää rauhassa. Oman kokoisina itsemme ja toistemme kanssa.
Aamen.
Kiitos 🙏