Puhu sinä, minä kuuntelen
”Pieni lapsi istuu ostoskärryn istuimessa ja selittää antaumuksella omaa tarinaansa. Vanhempi lappaa kärryyn tavaraa ja samalla sanoo jotakin ikään kuin olisi juonessa mukana. Mutta lapsi ei tyydy tähän vaan vaatii aikuisen huomiota ja selvempää osallistumista tarinan kuunteluun. Lapsi tarkistaa kysymyksillään vanhemmaltaan, että kuuletko minua. Vanhempi vastaa hajamielisesti jotakin. Lapsi jatkaa tarinaansa ja odottaa sinnikkäästi vanhemman reaktioita, ja näin keskustelu jatkuu jatkumistaan”.
Tuntuuko tutulta? Minä muistan nämä tilanteet vieläkin liian hyvin. Mihin minulla oli silloin niin kiire, että en ehtinyt…vai enkö jaksanut kuunnella, kun pienellä ihmisellä oli oma asiansa toimitettavana. Samanlaista “vuorovaikutusta” voi olla muissakin tilanteissa. Puhuja yrittää saada kontaktia kuuntelijaan mutta kuuntelija vastaa epämääräisellä muminalla.
Luulisi kuuntelemisen olevan todella helppoa. Tai kyllähän se onkin. Kuunnellahan voi vaikka ”sivukorvalla”, mutta ymmärtääkö tai muistaako siitä jälkikäteen sitten mitään. Kuuntelemisen ymmärtäminen taitaakin olla se vaikein kohta. Toisen kanssa vastavuoroiseen keskustelu-kuuntelusuhteeseen asettuminen ei olekaan niin itsestään selvää.
Voiko toista oikeastaan edes ymmärtää, ellei oikeasti keskity kuuntelemaan. Muut ajatukset ja tekemiset on laitettava sivuun. Toisen kuuntelemiselle on annettava tilaa. Keskustelulle on annettava rauhallinen ajankohta. Mielessä olevat omat ajatukset on pidettävä kurissa ja suu supussa. Keskittyminen on suunnattava puhujaan ja ihan oikeasti kuunneltava mitä puhuja sanoo. Kuuntelijan asenne on oltava myötäelävä ja tahtotila toista ymmärtämään pyrkivä.
Huh! Kuulostaa vähän hankalalta. Heti kun olisi päästävä sanomaan oma asia tai vastaväite…
Entä sitten puhuja? Hän puhuu ja puhuu mutta puhuu itsestään käsin; omista havainnoistaan, tunteistaan, toiveistaan ja reaktioistaan. Puhujan vuorossa oleva sanoo asiansa ymmärrettävästi ja selkeästi. Yhteen puheenvuoroon ei kannata ladata kaikkia mahdollisia asioita. Kenenkään kapasiteetti ei riitä vastaanottamaan vuosisadan vuodatusta.
Tämä osuus kuulostaa helpommalta, vai onko sittenkään? Omiin ajatuksiin ja sanoihin voi helposti sotkeutua…
Minä olen nyt opetellut puhumisen ja kuuntelemisen vuorottelua parineuvojakurssilla. Ja täytyy sanoa, että tämä ei suju ihan itsestään. Sen opettelu vaatii kärsivällisyyttä, harjoittelua ja harjaantumista. Mutta mahdotonta se ei ole ollenkaan.
Puhuminen ja kuunteleminen ovat tie toisen ihmisen tuntemiseen ja ymmärtämiseen. Rohkeus sanoa ääneen mitä sisimmässään ajattelee ja tuntee, ja toisaalta rohkeus vastaanottaa toisen asia tosissaan ja myötäeläen, estäisivät monet väärinymmärrykset. Miten tärkeää tämä olisikaan parisuhteessa, tai missä ihmissuhteessa tahansa. Parisuhteessa läheisyyden tunne kasvaa kun oikeasti ymmärtää toista.
Jos minulla olisi valta, tekisin kuuntelemisen ja puhumisen taidosta oppiaineen ja lisäisin sen koulujen opetussuunnitelmaan, heti alakouluikäisistä lähtien.
Tai olisiko se mahdollista jo opetella perheessä missä vartumme kohti aikuisuutta.
Minä en sitä taitoa saanut omasta perheestäni, enkä osannut siirtää sitä eteenpäin omille lapsillenikaan (anteeksi vaan rakkaat lapseni tästä). He joutuvat sen nyt opettelemaan aikuisina kuten minäkin.
Ihanaa tässä elämässä on se, että monia asioita voi oppia ja opetella vielä yli viisikymppisenä! Uuden oppiminen tuo iloa elämään J .