Posliinihäät

Vietämme tänään 20-vuotishääpäivää, siis posliinihäitä. Se kuulostaa minusta pitkältä ajalta ja vähän epätrendikkäältä toki.

– Onko ollut onnellista? On.

– Onko ollut surullista? On.

– Onko ollut tavallisen tylsää? Ei. Tasaisia vaiheita onneksi niitäkin, mutta tylsää ei ole ollut kyllä päivääkään.

Kun sanoimme 20 vuotta sitten tahdon, emme tietenkään tienneet, mitä olimme tahtomassa. Monestakaan asiasta emme tienneet juuri mitään. Monissa taidoissa olimme kovin puutteellisia. Emme osanneet tehdä kunnollista ruokaa, siivota säännöllisesti, maksaa laskuja ajallaan, säästää rahaa, emme osanneet aina kaikesta puhua ja suunnitella yhteisiä menoja. Oman itsensä etsiminen on vaatinut aikaa ja voimavarjoa.  Oli aikoja, jolloin emme osanneet raivata riittävästi kahdenkeskistä aikaa. Monenlaiset aikasyöpöt ovat hyökänneet kimppuumme kuten kiinnostavat opinnot, työt, lukuisat ihmiset, harrastukset, maailmanparannus, talonrakennus ja mitä kaikkea omituista onkaan pitänyt mennä haalimaan.  Molempia meitä on vaivannut hyvässä ja pahassa miellyttämisen halu muita ihmisiä kohtaan. Se on usein tapahtunut oman suhteen ja oman hyvinvoinnin kustannuksella. Ja hirvittävä ahneus elämälle. Nyt saa riittää. Ei enää taloja, kohtuullisesti maailmanparannusta ja kohtuudella harrastuksia, kiitos. On tullut tarve rauhoittua.

Ulkoisia paineita ja vastoinkäymisiäkin on ollut mielestäni aivan tarpeeksi. Lapsettomuus tai taloushuolet eivät jalostaneet meitä paremmiksi ihmisiksi.  Onneksi meitä oli kuitenkin  kaksi yhdessä kärvistelemässä. Ja kun toinen meinasi luovuttaa, toinen jaksoi vielä uskoa, että kyllä tämä tästä – yritetään vielä.  Kannatti yrittää. Nyt  meillä on kaksi ihanaa lasta ja kohtuullinen toimeentulo.

Pitkä suhde on vaatinut sen, että on löytynyt riittävästi sisua kestää hanakalia aikoja ja samalla riittävästi lämpimiä tunteita toista kohtaan. Ihan objektiivisesti katsottuna tukiverkostomme olisi voinut olla parempi. Ehkä se juuri on hitsannut meitä enemmän  yhteen. Keskinäisessä kommunikoinnissa olemme ainakin  kahdessakymmenessä vuodessa kehittyneet. Kumpikaan meistä ei enää kuvittele, että toinen on ajatustenlukija. Apua olemme joutuneet opettelemaan pyytämään. Siinä olimme aluksi aivan surkeita. Apua olemme onneksi sitten pyydettäessä myös  saaneet läheisiltä ystäviltä, sukulaisilta ja Jumalalta, parisuhdekursseilta ja toisiltamme. Ilman miestäni en olisi ikinä uskaltanut hakea mihinkään uuteen työhön tai mennä lapsettomuushoitoihin tai adoptioneuvontaan tai perustaa vaikkapa tarinateatteriryhmää. Hän on kuullut hyvin haaveeni ja rohkaissut eteenpäin. En osaa sanoa, olenko minä osannut tarpeeksi rohkaista häntä. Siinä voisi olla kehittymistä minulla.

Nyt kun katsoo taaksepäin, on ollut paljon johdatusta ja siunausta. Ajatella, että meidät johdatettiin jo ennen naimisiinmenoa parisuhdetapahtumaan. Thank God, että menimme sinne. Mitä olisikaan meille tapahtunut, jos emme olisi sellaiseen  “eksyneet”?

Tämän luovan hullun miehen kanssa tahdon yhä jatkaa tätä omituista tapahtumaa nimeltä Elämä, pitää parisuhdekursseja ja tietysti siivota, siivota, siivota, tehdä ruokaa ja patistaa lapsia hampaiden pesulle. Huoh. Tänään vietimme vihkikirkossamme avioliiton vuosipäivän rukoushetkeä. En osaa selittää, mitä siinä tapahtui, mutta suosittelen muillekin vastaavaa rituaalia. Rukoilen Jumalan johdatusta meille edelleen. Usko ja rakkaus ovat minulle aika isosti tunneasioita.

terv. nimimerkki tunne edellä elämään

p.s. Ja muille pareille pitkän suhteen salaisuudet voivat olla ihan muut. Jokaisen parin pitää löytää omat parisuhdereseptit.

• Minna Tuominen