Pois piilosta
Tulla nähdyksi ja kuulluksi. Se on ainakin minulle tärkeää enkä usko olevani yksin tämän tarpeeni kanssa. Kuitenkin ennen kuin voin tulla näkyväksi, minun pitää uskaltaa. Uskaltaa avata suuni, kertoa mitä kaipaan, kertoa mistä pidän ja mistä en pidä. Minun pitää myös uskaltaa sanoa, jos minua loukataan. Aina ei ole helppoa uskaltaa ja joskus se on ollut minulle lähes mahdotonta.
Kun joku loukkaa ja minä puolustan itseäni, tulen paljastaneeksi heikkouttani ja sitä, että loukkaannun ”noin pienestä asiasta” tai isommastakin. Loukkaajalla on mahdollisuus loukata minua lisää. Mitä jos en sano mitään ja vaan annan asian olla? Konfliktia ei ehkä synny ja asia hautautuu jonnekin muiden haudattujen loukkaantumisten joukkoon. Siitäkin loukkauksesta tulee osa minua.
Konfliktien vältteleminen oli minulle aikanaan selviytymiskeino. Olin taitava ohittamaan loukkaukset ja lakaisemaan ne maton alle. Piti olla kiltti eikä saanut kiukutella tai väittää vastaan. Konfliktitilanteet olivat kurjia, niissä olisi pitänyt kohdata myös omaa raadollisuutta.
Muutenkin kuljin vähän tuntosarvet ulkona haistellen ja kuunnellen sitä, mitä muut ajattelevat. Millainen pitäisi olla tai miltä pitäisi näyttää. Yritin muuttua mahdollisimman hyväksi ja kivaksi, miellyttää kaikkia. Olen joskus jopa sanonut ääneen, että tulen toimeen kenen kanssa vaan, mutta kaikki vaan eivät välttämättä tule toimeen minun kanssani.
Tuo ajatus nostaa minut muiden yläpuolelle ja tekee vähän huonompia niistä, jotka eivät jostain syystä tulekaan minun kanssani toimeen. Nuoruuden kaikkivoipaisuudessani koin itseni niin hyväksi tyypiksi, että eihän minusta voinut olla pitämättä. En osannut nähdä vikojani tai pimeitä puoliani. Kuoren alla olin kuitenkin hyvin epävarma itsestäni. Syvimpiä ajatuksiani en osannut enkä uskaltanut paljastaa.
Kun kohtasin puolisoni, hän suorastaan janosi tietää mitä haluan, mitä ajattelen, mistä pidän ja mistä en. Jotain osasin hänelle kertoakin, mutta paljon oli pinnan alla. Kaikkea en uskaltanut tuoda näkyviin, koska pelkäsin aiheuttavani sitä kautta ristiriitoja. Yritin pitää itseni piilossa ja turvassa, mutta rakkaani halusi nähdä minut.
Riitatilanteissa puolisoni halusi kovaäänisesti saada asian selvitettyä, aukaistua ja oiottua. Minä halusin piiloutua ja keskustella asioista järkevästi. Yleensä minussa ei ollut mitään vikaa ja olin toiminut aivan oikein, omasta mielestäni. Totuus kuitenkin oli, että en vaan kyennyt tai uskaltanut avata itseäni. Monesti en myöskään osannut nähdä omaa osuuttani asioihin. Järkeilemällä ja olemalla ”asiallinen” asetuin toisen yläpuolelle, mikä vain ärsytti häntä lisää.
Useiden avioliittoleirien, terapiaistuntojen ja pähkäilyjen kautta olen alkanut uskaltaa. Olen huomannut, että itseni avaaminen ei välttämättä johdakaan kriisiin ja riitoihin vaan sitä kautta saattaa syntyä hyviä keskusteluja ja syvää yhteyttä. Tunteiden kirjo on lisääntynyt ja kiukun tai vihan ilmaisemisesta ei rankaistakaan. Puolisoni ei jyrääkään minua vaan kuuntelee ja ottaa vastaan. Kun minulla on paha olla, saan kokea, että minua kuunnellaan ja tunteilleni on tilaa.
Vuosien varrella elämääni on tullut enemmän värejä, tunteita laidasta laitaan. Vieläkin opettelen itseni avaamista, mutta en enää pelkää sitä. Tiedän, että rakkaani haluaa tietää minusta kaiken. Pystyn myös luottamaan siihen, että hän tahtoo minulle hyvää. Heikkouksieni paljastaminen asettaa minut alttiiksi sille, että minua on helpompi loukata, mutta antaa myös mahdollisuuden kuulluksi ja nähdyksi tulemiselle, ihan kokonaan, juuri sellaisena kuin olen.