Pitääkö tunteiden vuoristoradalla jarrutella?

Tiedättekö tunteen, kun monta silmäparia tapittaa sinua yhtäaikaa.

Hymyilet. Kehut yhden ihania tossuja ja ihastelette sitten tovin tossun kuviota. Hetken päästä kipittää luoksesi toinen, joka näyttää tossujaan, joita myös sitten ihastellaan.  Kolmas kysyy tykkäätkö kalasta.  Vastatessasi myöntävästi saat pehmeän kalan syötäväksesi. Syliin on tungosta. Silmäparit eivät lakkaa tapittamasta.

Kävimme tällä viikolla kääntymässä tyttäreni päiväkodissa. Aloitamme päiväkotiharjoittelun ensi viikolla. Mielessäni pyörii ainakin miljoona eri tunnetta. Pieni päiväkotireppu on hankittu ja nimitarroja liimattu kaikenmaailman varusteisiin huolellisesti. Taidan piilottaa osan tunteistani kaikkeen touhuamiseen.

Tämä on vain yksi asia, jossa parisuhteessa osapuolien tunneskaala vaihtelee. Tunteiden vuoristorata loivenee ja puuhan määrä ainakin puolittuu, kun puhumme puolisoni kanssa varhaiskasvatuksen aloituksesta.  Toisen tavallinen työviikko on toisen maailman pysäyttävin. Muistanko kertoa oleellisimmat asiat lapsestamme ja onko kaikki mukana.  Minun olemiseni ja tekemisenä auttaa tai vaikeuttaa lapsemme sopeutumista. Ja ammattilaisethan näkevät nyt kasvatuksemme käden jäljen, onko kirjoja luettu ja lorupusseja availtu.  Entäs sitten, kun harjoittelun jälkeen niistä kaikista silmäpareista tulee rakkaita, kun jo yhden päivän jälkeen sydämeni on sykkyrällä.

Jännitykseni purkautuu vouhkaamisena aiheesta kuin aiheesta, joka ei edes tulevaan viikkoon liity, sillä uskaltaako näitä kaikkia tunteita edes päästää ilmoille?

”Yksi kerrallaan ja monta peräkkäin”, neuvoisi isäni.