Parisuhteet vaihtelee, mutta tosi ystävät pysyy
Kuulostaa vähän kurjalta, mutta totta aika monelle. Nuoruuden unelma pitkästä liitosta, toisiaan tukevasta tiimistä, ei elämässäni toteutunut. Sen sijaan olen saanut osakseni kestäviä ystävyyssuhteita. Parisuhteita on tullut ja mennyt, mutta tosi ystävät pysyvät rinnalla.
Joku aika sitten erään ystäväni lapsi kysyi minulta kuinka kauan olen tuntenut hänen äitinsä. Jouduin ihan laskemaan ja hätkähdin, kun tajusin, että siitähän parikymmentä vuotta. Emme nimittäin ole ihan nuorena tavanneet koulukaverit, vaan tutuistuimme opiskeluaikana nuorina aikuisina. Aika tosiaan rientää!
Mutta ystävän silmät näkevät toisin. Ne näkevät haavojen ja säröjen läpi ytimeen, jossa elämänvoima, kauneus ja hyvyys sinnittelevät kovien kokemusten runtelemana.
Kun tapasimme ystäväni kanssa, en seurustellut, kun taas hän oli jo naimisissa. Silloin(kin) elämänkumppanin löytyminen tuntui vaikealta ja ihailin ihmisiä, jotka olivat jo nuorena löytäneet “sen oikean”. Siltä se silloin näytti, että löytyy joku oikea ja sitten kaikki sujuu kuin itsestään tai ainakin omalla painollaan. Elämä on toki opettanut, niin oman kuin muiden elämän kautta, ettei se kestävä parisuhde nykymaailmassa ihan itsestään synny.
Pitkässä ystävyyssuhteessa pääsee elämään läpi monenlaisia elämänvaiheita. Erilaiset elämäntilanteet eivät ystävyyttä haittaa. Ei kai se muuten olisikaan oikeaa ystävyyttä!
Ihailemani unelmaliiton karahtaessa rumasti karille, oli minun vuoroni valaa uskoa valoisammasta tulevaisuudesta särkyneeseen mieleen. Miten vaikeaa sitä onkaan itse uskoa oman elämänsä raunioilla? Mutta ystävän silmät näkevät toisin. Ne näkevät haavojen ja säröjen läpi ytimeen, jossa elämänvoima, kauneus ja hyvyys sinnittelevät kovien kokemusten runtelemana. Ystävä tietää, että ajallaan ne murtautuvat esiin ja alkavat luoda uutta omannäköistä elämää.
Siinä on oma viisaus ja lahja, ettemme selviä yksin. Haava onkin lahja, kun sen kohtaa rakastava katse.
Tarvitsemme kaikki rakastavaa katsetta, myötätunnon ihmeellistä, salattua voimaa. Ajattelen niin, ettei ihmistä ole edes tarkoitettu selviytymään yksin. Siinä on oma viisaus ja lahja, ettemme selviä yksin. Haava onkin lahja, kun sen kohtaa rakastava katse. Ja silti liian usein, liian pitkään yritämme sinnitellä yksin. Vaikka parantava katse olisi tarjolla, ihan lähellä. Jos vain raottaisimme ovea.
Itsehän olen tässä todella huono, mutta rakkaat ystävät ovat minua opettaneet luottamaan, kun elämä on pakottanut polvilleen. Kun ei vaan kertakaikkiaan selviä ilman tukea. Kun sattuu niin paljon, että on pakko soittaa ja pyytää apua.
Ehkäpä seuraavassa parisuhteessa osaan ajoissa avautua. Tarvita ja olla näkyvä. Tilanteet nimittäin vaihtelee ja elämä antaa suorastaan tuhlaten uusia mahdollisuuksia.