Parisuhdetutkimuksia ja olkapään kaipuuta

Meillä on tällä viikolla 22.vuotishääpäivä. Kuulostaa aika pitkältä ajalta mielestäni. Vuosimäärät saavat ajattelemaan, että jotain pitäisi jo avioliitosta ymmärtää. (paineita)

Samaan aikaan teen tässä esitelmää parisuhteen tuesta pikkulapsivaiheessa. Eteeni  on osunut erinäisiä tutkimuksia. Niiden perusteella tiedän nyt, että tärkeimmät parisuhdeonnea tukevat asiat pikkulapsiperheissä ovat:

• Kumppaneiden osallistuminen toistensa elämään; tunnetason tuki, läsnäolo, apu käytännön arjessa
• Rakentava ja arvostava vuorovaikutus ja ristiriitojen sopiminen
• Hellyys ja seksuaalisuus (siis, että niitä on ja ainakin riittävästi)

Mietin omaa 22-vuotista taivaltani. Näitä avainmittareita katsoessani, tunnistan ne tärkeiksi ja koen syyllisyyttä, ainakin vähän. Olisin voinut olla kaikissa avainmittareissa parempikin kumppani.  Käytännön arkea on lapsiperhehässäkässä ollut viime vuosina paljon. Jos molemmat eivät olisi osallistuneet arjen pyörittämiseen, olisi suhde varmasti kaatunut tai ainakin katkeroitunut.

Monet kuormittuvat ja tappelevat juurikin kotitöistä ja niiden epäoikeudenmukaisesta jaosta. Tähän osuuteen olen tyytyväinen. Tiedän, että meillä molemmat tekevät parhaansa. Aina ei näytä siltä, sillä joskus jaksamme siivota vain vähän. Olen oppinut hyväksymään väsymystä itsessäni ja kumppanissa. Siivoaminen ei ole prioriteettilistani ykkösasia.

”Tiedän, että meillä molemmat tekevät parhaansa. ”

Vuorovaikutuksesta olemme jauhaneet niin paljon, että sen merkityksen ainakin teoriassa tiedämme.  Koska olemme puhuneet ja puhuneet ja puhuneet, luulen, että me tiedämme missä olemme toisissamme tyytyväisiä ja mitkä asiat harmittavat. Mutta täytyykin hääpäivänä ottaa tämä teema päivitetysti esille: Mihin olet minussa tyytyväinen? Mitä muutosta toivoisit?

Joskus minulta kysytään pitkään suhteen salaisuutta. Ajattelen, että jokaisen parin on luotava oma suhteensa salaisuus (ja nimenomaan keskinäisiä salaisuuksia olisi hyvä olla, sellaisia, joita muut eivätkä tiedä). Ne ovat liimaa ja kipinää. Seksuaalisuuden osa-alueeseen liittyvät viestit ja kokemukset ovat meidän oma juttu, en lähtisi niistä edes muille kertomaan. Miksi suhteemme ulkopuolisten pitäisi tietää meidän fantasioista?

”Miksi suhteemme ulkopuolisten pitäisi tietää meidän fantasioista? ”

Mutta hellyydelle ja seksuaalisuuden vaalimiselle tahtoisin enemmän aikaa. Stressi, ruuhkavuodet ja rahahuolet syövät seksuaalisuuden spontaaniutta. Olenkin miettinyt, että onkohan eläkeläisillä onnellisia seksivuosia kun muita vastuita on vähemmän?

Aikuisuudessa vastuuta on paljon ja olen (jälleen kerran)  oivaltanut, että olen ihan itse vastuussa omasta hyvinvoinnistani. En ole uhri, vaan voin vaikuttaa suurelta osin omaan elämääni puolisoni valinnoista riippumatta. Päätän itse mitä syön ja liikunko vai en. Pystyn myös vaikuttamaan siihen, kuinka paljon kuormitun negatiivisista ihmisitä. Joitain kannattaa vain vältellä. Nuorempana ihan aidosti ajattelin, että oli äitini vika jos olin tyytymätön. Saman valitusvirren kanssa tulin parisuhteeseen.

Viestini oli karrikoituna: Sinun tehtäväsi on tehdä minut onnelliseksi. Ei ole. Oikeampi kysymys on toisinpäin: Miten minä voin tehdä sinut onnelliseksi? Kerro se minulle!

 ”Sinun tehtäväsi on tehdä minut onnelliseksi.
– Ei ole.”

Nykyisin ajattelen, että puoliso ei voi täyttää kaikkia elämäni osa-alueita – ja siksi olen iloinen esimerkiksi ystävistä, joiden kanssa voin käydä shoppailemassa tai harrastaa tarinateatteria. En ajattele, että minun pitäisi jakaa puolisoni kanssa kaikki elämän osa-alueet. Enkä ainakaan voi vaatia, että hänen pitäisi tehdä minut onnelliseksi. Toivottavasti hän pyrkii siihen vapaasta tahdostaan.

Vastuunottamista on myös se, etten sysää puolisoni päälle tai syyksi kaikkea elämäni kuormaa. Parisuhteeseen me kannamme mukanamme koko eletyn elämän. Osa kipupisteistäni on heijastumaa lapsuudestani ja esimerkiksi työelämän paineista. En voi silloin ajatella, että puolisoni tehtävä olisi kantaa ne. En ajattele myöskään, että voin automaattisesti kiukutella harmitukseni hänelle.

Olen kiitollinen, että hän usein kyllä kuuntelee harminpuuskiani ja pohtii myös kanssani ratkaisuja. Mutta ei hänkään aina jaksa kuunnella. Nykyisin ajattelen, ettei hänen tarvitsekaan olla minua varten kokoajan. Ei kukaan voi jaksaa kuunnella aina ja kokoajan.

Toki miehestäni on ollut ja on iso tuki, silloin kun huolet syöksyvät niskaan. Läsnäolo, kuuntelevat korvat ja olkapää, johon nojata ovat helpottaneet taakkaa.

Mutta, olipahan hyvä taas lukea parisuhdetutkimuksia ja laatia luentoa. Kyllä on hyvä, että meillä tehdään tutkimuksia myös parisuhteista. Eikö?

Muistuttelevin terveisin,
Minna Tuominen