Pappishoppailua

Ystäväni ovat menossa naimisiin, mutta heillä ei ole ketään pitkäaikaista tai läheistä pappia, jonka toivoisivat suorittavan vihkimisen. He eivät kuitenkaan halua jättää arvankaan varaan sitä, kuka tulee puhumaan ja seisomaan heidän vierellään niin merkittävänä päivänä. Niinpä he kaivoivat kalenterit esiin, varasivat sunnuntaiaamunsa ja aloittivat “pappishoppailun”.

He istuvat nyt siis lähes joka sunnuntai messussa. Joskus kaksikin kertaa päivässä. Ovat läsnä ja kuuntelevat. Toivovat, että löytyy ihminen, joka tuntuu luontevalta kutsua osaksi heidän tärkeää päiväänsä. Ja tieto siitä sai minut hymyilemään aivan valtavasti.

Tiedän, että pappishoppailua saatetaan harrastaa monin eri tavoin; katsoa seurakuntien nettisivuilta löytyviä kuvia, selvitellä erityistaitoja, arvioida tunnettavuutta, kysellä muiden kokemuksia tai muuta vastaavaa. Ymmärrän myös, että se kaikki saattaa herättää monenlaisia tunteita kirkon työntekijöissä, ja erityisesti papeissa. On kuitenkin niin kovin ymmärrettävää, että parit haluavat häihinsä niinkin lähelle ihmisen, jonka läsnäolo tuntuu hyvältä. Enkä voinut kuin rakastua ystävieni tapaan toteuttaa tuo kaikki. He eivät keskity ulkonäköön tai kaipaa jotain ihmeellistä. He haluavat vain ihmisen, jonka läsnäolossa heidän on hyvä olla. Ihmisen, joka tuntuu puhuvan heidän kanssaan samaa kieltä ja olevan heille sopivalla tavalla läsnä. He halusivat etsiä ja selvittää itse, mennä paikan päälle elämään ja kokemaan.

Kannan sydämessäni vielä varmasti pitkään mielikuvaa nuoresta rakastuneesta parista istumassa kerta toisensa jälkeen messussa matkallaan kohti tärkeää päiväänsä. Ja toivon, että se voisi olla tapa, joka yleistyisi pappishoppailua tarvitsevien keskuudessa. Että ihmiset uskaltautuisivat etsimään ja tutustumaan, näkemään ja kokemaan. Sillä sen kaiken keskellä he voisivat löytää papin lisäksi niin paljon muutakin. Jos ei muuta, niin ainakin yhteistä aikaa toisen vierellä hiljentyen.