Päiväkirjojen äärellä voi ymmärtää itseään ja muita
Pienet lukot lapsuuteni päiväkirjojen ympärillä varmistivat jotain tärkeää. Sen, etteivät ulkopuoliset pääse urkkimaan sisimpäni saloja. Usein näillä vakoilijoilla tarkoitettiin omia sisaruksia. Päiväkirja palveli etulinjan tunteidenpurku-paikkana. Koulupäivän päällimmäiset asiat, tykkäämiset ja inhoamiset löytyvät useilla huutomerkeillä höystettyinä päiväkirjan sivuilta. Aikuisten epäreiluudet ja outoudet niin ikään ovat olleet tallentamisen arvoista asiaa. Kirjoittamalla sai purettua ulos sellaista, johon ei ollut vastauksia lainkaan. Pelot, surut ja taivaita hipova onnentunne näkyivät kynän jäljessä. Ne näkyivät tarrojen valinnoissa tai väreissä.
Lukemaan antautuminen voi antaa itsetuntemuksen kasvulle paljonkin lisämaustetta. Aikamatka lapsen minätilaan, nuoruusvuosien myllerrykseen ja aikuisuuden eri vaiheisiin pysäyttää. Mistä ja minkä keskeltä olenkaan tullut tähän hetkeen?
Omien päiväkirjojen sivuille palaaminen on monille ehkä harvinaista ja satunnaista. Pino päiväkirjoja seisoo kaapissa, joka tulee avattua harvoin. Ehkä kannattaisi avata. Lukemaan antautuminen voi antaa itsetuntemuksen kasvulle paljonkin lisämaustetta. Aikamatka lapsen minätilaan, nuoruusvuosien myllerrykseen ja aikuisuuden eri vaiheisiin pysäyttää. Mistä ja minkä keskeltä olenkaan tullut tähän hetkeen? Keitä ja millaisia ovat olleet he, joita olen matkallani kohdannut?
Ikätasoinen itseilmaisu hyppää silmille päiväkirjojen sivuilta. Tarrat, piirrustukset ja kahdeksan huutomerkkiä tykkäämisten ja inhoamisten ympärillä kertovat vahvoista tunnetiloista. Monet ilmaisut kuvastavat tunnesäätelyn harjoittelua ja kehittymistä. Vahvat tunteet lamaannuttivat usein. Kaakao ei maistunut. Omaan huoneeseen linnottautuminen kertoi tarpeesta saada haastavaa oloa haltuun. Se kertoi, että oli saatava etäisyyttä ympäröivään maailmaan. Päiväkirja on palvellut monessa kohtaa. Aikuiset, jotka ovat turvanneet rauhan kirjoittamaan eristäytyneelle ovat olleet suorastaan kultaa.
Oman lapsen kohtaaminen myötätunnolla voi olla helpompaa löydettyään “todistusaineistoa” kaukaa omista vaiheistaan. Miten riipiviä vihan, surun ja pelon tunteita!
Vaikka musiikkia ei enää kuunnellakaan c-kasetilta tai käytetä neonväreillä paikattuja farkkuja, jotkut asiat eivät muutu. Eri kehitysvaiheissa on omat lainalaisuutensa ja tyypilliset ilmiönsä. Niihin eläytyminen voi joskus olla vaikeaa. Ehkä omien päiväkirjojen äärelle palaaminen voi auttaa. Oman lapsen kohtaaminen myötätunnolla voi olla helpompaa löydettyään “todistusaineistoa” kaukaa omista vaiheistaan. Miten riipiviä vihan, surun ja pelon tunteita! Ja niin niukasti keinoja niiden kanssa pärjäämiseen. Lapsuuden päiväkirjat saavat ehkä lukiessa myös hymyn huulille. Miten hellyttävää ja konkreettista kuvausta!
Nuoruusvuosien käsitys itsestä ailahtelee kirjoituksissa laidasta toiseen. Minäkö olen kirjoittanut noin? Mustavalkoinen ajattelu, dramatisointi, älyllistäminen, askeettisuus, “nuorisokulttuuri” ja “ruumiin taide” ovat nuoruusiän kehitykselle merkittäviä psyyken suojautumiskeinoja, joista muun muassa nuorisopsykiatri ja professori Veikko Aalberg on paljon puhunut. Hankaliksi ja ymmärtämättömiksi koetut vanhemmat – ja muut aikuiset – ovat saaneet kuulla kunniansa päiväkirjojen sivuilla. Ja niin juuri kuuluu ollakin. Vanhemmista irtaantumiseen ja itsenäistymiseen on nuoruusvuosina tarvittu myös halkomiseksi kutsuttua ajattelua ja kokemista. Ärsyttävistä tyypeistä- omista vanhemmista- on ollut helpompi irtautua kuin alati ihanista ja ihailluista.
Aikuisuuden kipeät vaiheet saattavat tuntua yhä kouraisevina. Tekstien tunnelmat on sekunnin murto-osassa tavoitettu. Muistot piirtyvät verkkokalvoille yksityiskohtia myöten. Toisinaan voi huomata jonkin tuskan hellittäneen. Menetyksiin liittyvän surun kanssa huomaakin oppineensa jotenkuten pärjäämään. Itsessään- mutta ei itsestään- tapahtuneen muutoksen voi aistia peilatessa omia tekstejään nykyhetkeen. Kohtaamiset välittävien ihmisten kanssa, ajankulu ja kaikenlaisille tunteille luvan antaminen ovat auttaneet tapahtunutta asettumaan uomiinsa. Uusi sivu on ollut mahdollista kääntää.
Entäpä sitten toisen ihmisen päiväkirjan lukeminen luvan kera? Merkittävimpänä perintönäni pidän vaarini päiväkirjaa. Ajankuvaus kutakuinkin vuosilta 1920-2000 on omiin juuriinsa tutustumista, mykistävää ja kiehtovaa luettavaa. Millaisissa tunnelmissa ja puitteissa minua on odotettu maailmaan? Keitä ovat he, jotka ovat suvussamme kulkeneet ennen minua?
Päiväkirja on voinut tuntua parhaalta ystävältä. Ei ole oikeaa tai väärää tunnetta. Kirjoittaessamme tekstiä, joka ei ole tarkoitettu muiden luettavaksi meidän ei tarvitse antautua muiden reaktioille tai arvioinneille. “Puhun, jotta tiedän mitä ajattelen” on joku viisas sanonut. Samoin voisi todeta kirjoittamisestakin. Epäröivästä ja haparoivasta tekstistä löytyy siitäkin merkityksellisyyden ääni.
Tekstien ääreltä tervehtien, Päivi