Sosionomi-opinnoissa meillä oli elämyspedagogiikka, jolloin leikimme pirteän nuorisonohjaajan johdolla luottamusleikkejä. Se oli vielä sitä aikaa, kun kaikenlaista uskallettiin tehdä ja kokeilla, eikä riskien arviointia ja turvallisuussuunnitelmia tehty tapahtumittain ja vuosittain. Pahimpaan harjoitukseen en pystynyt, vaikka myöhemmin sujuvasti vedin juuri sitä samaa harjoitusta lukuisia kertoja muille. Toisten puolesta onkin paljon helpompi luottaa.

Minulla ei ollut muuta tehtävää, kuin päästää irti, luottaa näihin ihmisiin ja heidän käsien kannattelevaan voimaan.

Vai teinkö harjoituksen sittenkin? Muistan hämärän mielikuva itsestäni seisomassa pöydän reunalla. Opiskelutoverit selkäni takana vastakkain, kädet tiukasti kiinni toistensa ranteissa valmiina ottamaan vastaan. Minulla ei ollut muuta tehtävää, kuin päästää irti, luottaa näihin ihmisiin ja heidän käsien kannattelevaan voimaan. Ihan kuin muistaisin ryhmän kannustuksen, lämpimän huumorin ja yhteisen hiljaisen voiman. Silti se oli vaikeaa, paljon vaikeampaa kuin mikään muu rooli siinä leikissä. Jättäytyä toisten varaan.

Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin olen samassa tilantessa hyvin konkreettisesti, kun valmistaudun elämäni ensimmäiseen leikkaukseen. Polven eturistisiteen leikkaus on nykyisin rutiinia ortopedeille ja monet tuttavani ovat käyneet sen läpi. Silti huomaan olevani jälleen luottamusharjoituksen äärellä. En ole edelleenkään kovin hyvä asettumaan toisten varaan, vaikka olen sitä monin tavoin harjoitellut. Mutta nyt ei ole mahdollisuutta valita. Leikkaus on tehtävä, jos aion liikkua entiseen malliin.

Kestätkö haavani, suruni ja pelkoni? Löydämmekö väylän niiden läpi ja yli. Uskallammeko edes yrittää, lähteä yhteiselle matkalle.

En muista varmaksi annoinko mennä vai peräännyinkö. Maailman turvallisimmassa ryhmässä kumpikin vaihtoehto sallittiin. Mutta sen muistan, että vihasin elämyspedagogiikkaa. Vihasin sitä miten se meni läpi kaikkien suojamuurieni ja roolieni sieluni ytimeen koskettaen pelkojani ja hauraita rajojani. Jättäytyminen toisten kannettavaksi kirjaimellisesti, edes hetkeksi, oli se kaikkein vaikein harjoitus. Tiesin jaksavani kyllä, mutten sitä jaksetaanko minua.

Ei siis mikään ihme, että opiskelin toisten ihmisten auttajaksi. Ja siksi juuri se oli kaikkein tärkeintä kohdata. Millaista on antaa itsensä toisen käsiin. Luopua tietämisestä, hallitsemisesta ja kontrolloinnista. Luovuttaa ja luottaa, että silloinkin kannetaan, kun ei jaksa, pysty tai osaa. Sillä ilman sitä jatkan ontumista lonksuvalla polvellani.

Eikö juuri tätä samaa asiaa kysytä myös toisen ihmisen edessä. Voinko luottaa sinuun? Jaksatko minua heikoimmillani? Kestätkö haavani, suruni ja pelkoni? Löydämmekö väylän niiden läpi ja yli. Uskallammeko edes yrittää, lähteä yhteiselle matkalle. Sillä riskit ovat sillä matkalla suuret, jossa tuulessa lepattava sydän kuiskaa niin hiljaa: – Mä tykkään susta.

Lämpimin terkuin, Annele

Olen äiti ja opettaja. Kirjoitan omasta erostani käsin tunteista, ihmissuhteista ja merkityksellisestä elämästä itseäni säästelemättä. Blogissani niinkuin elämässäkin ovat läsnä valo ja varjo, yhteenkietoutuneena.