Onnea on, että saa rakastaa ja tehdä työtä

Tove Janssonin elämänkerrassa kirjoitetaan moneen kertaan, miten hän halusi rakastaa ja halusi tehdä työtä. Niitä hän tasapainotteli, ja joskus pakeni rakkauden vaikeuksia työhön, ja joskus antoi työn olla ja rakasti vain.

Minun on helppo tarttua tuohon tiivistykseen. Rakastaa ja tehdä työtä. Olla kahdella tavalla merkityksellisesti maailmassa, olemassa.

Rakastaa niin kokonaan, että saa tuntea toteutuvansa ihmisenä vasten toista ihmistä. Palaa, kyteä, roihuta, heittäytyä toiseen, antaa kaiken huuhtoutua toisen voimasta, kukkia ja kasvaa.

Tehdä työtä luovasti, nähdä vaivaa, oppia uutta, saada aikaan, kohdata koko joukko ihmisiä ja yhteiskunta oman työn ja sen tekemisen kautta ja olla hyödyksi.

Haluaisin tarkistaa tuota ajatusta siitä Jansson-kirjasta, mutta en voi, koska se on hautautuneena laatikkoon. Kirjoitan olohuoneessa sekamelskan keskellä. Me teemme muun työn ohessa nyt vähän remonttityötä, koska tämä on meidän kotimme ja rakastamme täällä. Ajattelen, että samoin kuin noihin lähistön puidenlatvojen pesiin linnut keräsivät kauneimpia ja pehmeimpiä materiaaleja, saadakseen aikaan ihanimman pesän, mekin koetamme laittaa hiukan lisää kauneutta ja aisti-iloa.

Tällainen remontointi tai muu työteliäs yhteinen puuha menee oikeastaan rakkauden piikkiin. Ei se ole minusta työtä ollenkaan. Se on rakkauden elämistä, se kuuluu siihen R-kehykseen, kun me suunnittelemme ja me teemme yhdessä.

Palkkatyön alkaminen loman jälkeen herättää ristiriitaisisempia tunteita. Sitä omaa työtä Jansson tarkoitti, ja siitä minäkin juuri nautin, mutta sen suhde rakastamiseen on monimutkainen.

Minulle loma-ajoissa, pidemmissä ja lyhemmissä, on parasta se, että saan olla rakastettuni kanssa ja lähellä ilman mitään velvoitteita, jotka veisivät siitä pois. 24 tuntia rakastettua on paras 24 tuntia. Töiden alkaminen iskee päiviin aina haavan, jonka ilta sitten kuroo ompeen – eräänlainen ihmeparantuminen tapahtuu, kun kohdataan, ja se on odottamisen iloitsemisen arvoinen itsessäänkin. Koetan aina päästä puolisoani vastaan, kun hän vapautuu omista töistään. On niin ihanaa nähdä hänet ja sitten fillaroida yhdessä läpi kaupungin tai kävellä tai ottaa bussi.

Työhön meneminen on menemistä minun asioitteni pariin, ja se synnyttää sen kiinnostavan jännitteen, jossa minä ja rakastettuni olemme kaksi aikuista erillistä ihmistä, jotka käyttävät taitojaan ja osaamistaan ammateissaan, ja jotka ovat kiinnostuneita toinen toisistaan hän juuri minusta ja minä juuri hänestä. Arvostan hänen työtään erittäin paljon ja se kiehtoo minua joka päivä. Töissään hän on olemassa tavalla, josta saan olla kiinnostunut ja jota saan ihailla.

Se, että työ on ihmisen tapa olla maailmassa, on siksi lohtu siihen hetkeen, kun rakastuneena pitelen kumppaniani sylissäni aamulla, en haluaisi päästä irti hänestä enkä irroittautua ihon kosketuksesta. Hänen pitää töihin, minun pitää töihin, vaikka tuntuu että eniten vain haluaisin hänet. Mutta työ, tuo toinen puoli olemisesta, on aikaa, jossa hän on näkyvillä sellaisena jännittävänä, kiintoisana ihmisenä, jonka alunperin tapasin, josta en tiennyt mitään muuta ja johon heti ihastuin. Ja kun hän nyt sitten on töissä, rakastan häntä kaivaten ja poikki kaupungin, siellä missä hän päivällä onkaan menossa.

Ja voinhan lähettää whatsup-viestin. Ja chatata. Ja lähettää kuvan. Ja soittaa. Ja laittaa tekstarin. Teenkin sen kaiken, ja työpäivä on rakkauden hetkillä kirjottu. Siitä saa sopivasti lisähappea, jotta hymyillen jaksaa päivän kaipauksen.

Rakastaa ja tehdä työtä; ehkä onnellisuuden edellytyksiin kuuluu, että ne saa toimimaan yhdessä. Herkkänä siinä saa olla. Panoksena on koko hyvä elämä.