Onko minua olemassa jos kukaan ei katso?

Se oli ihan tavallinen riita edellisessä suhteessa, kun oivalsin jotain merkityksellistä. Tajusin, etten tiedä kuka minä olen itse itselleni. En ole tiennyt pitkään aikaan, jos koskaan. Osaan kyllä kuvailla itseäni; sanoa millaisena muut ymmärtääkseni minut näkevät. Osaan kehuakin itseäni. Sanoilla, joita muut ovat sanoneet. Olen oikeastaan rakentanut koko itseluottamukseni pitkälti juuri muiden sanojen perusteella. En kuitenkaan tiedä kuka olisin jos katsoisinkin itseäni vain itseni kautta, heijastelematta asiaa kenenkään muun silmien läpi.

En väitä, ettenkö nyt olisi oma itseni. Enkä usko, että minä tai arkeni juurikaan muuttuisi, vaikken tarkastelisikaan elämääni ja itseäni muiden silmien kautta. Tahtoisin kuitenkin tietää kuka minä olen itse itselleni. Millaisen ihmisen näkisin, jos katsoisin vain itseäni, enkä sitä heijastusta, jonka näen itsestäni muissa. Tahtoisin luoda oman suhteeni itseni kanssa.

En kuitenkaan tiedä, kuka olisin, jos katsoisinkin itseäni vain itseni kautta, heijastelematta asiaa kenenkään muun silmien läpi.

Oivalsin myös, että vaikka olen viime vuosina ollut onnekas ja saanut elämääni paljon kannustavia ihmisiä, joiden sanat ja tuki ovat tukeneet myönteistä kuvaa itsestäni, niin ei ole kannattavaa pohjata minäkuvaansa muiden mielikuviin. Joskus saa kauniita ja inspiroivia kommentteja, jotka kannustavat pysymään hyvässä “sillä sellainen ihminen minä olen”. Mutta toisaalta koskaan ei voi täysin mielyttää kaikkia, joten aina löytyy myös niitä hetkiä, kun joku tuntematon, tuttu tai kaikkein läheisinkin toteaa, kuinka jokin asia turhauttaa tai äsyttää. Niinpä saattaa vain huonon hetken tai vaikka erilaisten mielipiteiden tai toimintatapojen vuoksi kiinnittää itseensä myös negatiivisia mielikuvia “sillä sellainen ihminen minä olen”. Kun minäkuva pohjaa muiden sanoihin, niin saataa koko käsitys omasta arvosta heitellä muiden mielen mukaan.

Vuosia sitten, erään vaikean eron jälkeen opettelin elämään yksin. Nauttimaan asioista yksin. Tekemään päätöksiä yksin. Silloinkin, kuitenkin usein katsoin itseäni ja elämääni ikään kuin ulkopuolisena. Kenties nyt minun onkin siis aika oppia tuntemaan itse itseni. Katsomaan itseäni ja elämääni suoraan ja vain itsenäni. Löytämään ihmisarvoni, joka ei ole kytketty kenenkään muiden sanoihin. Tajuta, että on, jotain joka minussa on eikä muutu vaikka muut sanoisivat mitä. Kehut ja moitteet ovat sitten vain liikettä sen ympärillä. Kenties nyt on aika katsoa itseäni syvälle silmiin ja selvittää kuka minä olen, kun kukaan ei katso.

Tutkailevin terveisin, Mio