Onko ero kaksivaiheinen prosessi?
Olen viime aikoina, omia ja läheisteni eroja miettiessä, pohtinut, että ovatkohan kaikki merkitykselliset erot aina kaksivaiheisia. Ensimmäisessä vaiheessa erotaan konkreettisella tasolla ja vasta myöhemmin jollain syvemmällä tunnetasolla. Ensin toteutetaan ero ja vasta sitten sisäistetään se.
Olen ollut sekä jättäjä, että jätetty. Olen myös seurannut sivusta niin jättämisiä kuin jätetyksi tulemisia. Erityisesti kovin merkityksellisten suhteiden kohdalla tuntuu usein tulevan, niin jätettynä kuin jättäjänä, tovi varsinaisen eron jälkeen, ikään kuin eron toinen aalto. Tuossa eron toisessa aallossa tai vaiheessa alkaa vasta oikeasti sisäistämään eron merkitystä syvemmällä ja konkreettisemmalla tasolla. Ymmärtämään, ettei kyseessä ole tilapäinen ratkaisu tai yhteinen näytelmä vaan jotain, joka on todella tapahtunut ja joka saattaa mitä luultavimmin olla pysyvää. Tajuaa mitä kaikkea se merkitsee.
Jätettynä on luullut jo prosessoineensa eroa varsin pitkälle. Luullut suurimpien kipujen jääneen jo taa. Kysyttäessä voisi vaikka vannoa, että on aidosti sisäistänyt sen mitä juuri on tapahtunut. Kunnes se sitten iskee. Eron toinen vaihe. Oivaltaa, että onkin pitänyt syvällä sisimmässään elossa haaveita, joissa palataan yhteen tai ajatusta, ettei tämä kaikki olekaan totta. Tajuaa kuinka ne kaikki lopulta murskautuu. Joutuu päästämään irti. Oikeasti. Vaikka on luullut kerran sen jo tehneensä. Joutuu luopumaan uudestaan jostain, josta ei tiennyt pitäneensä kiinni. Tajuamaan mitä ero todella tarkoittaa, tämänkin suhteen kohdalla.
Jättäjänä on luullut miettineensä kaiken läpi kotaisin ties kuinka monet kerrat. Olevansa varma. On haastanut itsensä kysymyksillä ja mielestään sisäistänyt eron lopullisuuden. Päättänyt, että on valmis päästämään irti. Luullut sen jo tehneensäkin. Itkenyt, surrut ja saanut itseään kasaan kunnes huomaa, että on pitänyt sittenkin kiinni vielä jostain. Kiinni ajatuksesta, että ehkä joskus kuitenkin. Toiveesta, ettei tarvitsisi ajautua kauemmaksi, hetkeksikään, vaikka joutuukin eroamaan. Unelmasta, ettei jäisi tyhjän päälle. Turvaverkosta, vanhoista haaveista tai tottumuksesta. Kenties huomaamattaankin on pitänyt kiinni, kunnes jossain vaiheessa se iskee vasten kasvoja. Täytyy hyväksyä ratkaisujensa lopullisuus. Kohdata se minkä oli valmis kohtaamaan. Hyväksyä mitä ero tarkoittaa, tämänkin suhteen kohdalla ja päästää irti. Oikeasti.
Eron toinen aalto sattuu ja suututtaa. Tuntuu julmalta astua toipumisessa taaksepäin. Turhauttaa joutua itkemään uudestaan. On kivuliasta käsitellä asioita, joiden luuli jo olleen selviä. Ja kaiken todellisen kokoluokan oivaltaminen sekä suhteesta yhä vahvempi luopuminen satuttaa. Se riipii sydäntä ja pelottaa. Kuitenkin kenties tarvitsemme sitä. Kenties merkityksellisten suhteiden päättyminen on jotain niin suurta ja kipeää, ettemme voi ottaa sitä kantaaksemme kerralla. Kenties ensin täytyy itkeä itse tapahtuman sekä siinä hetkessä käsiteltävät kivut. Toipua niistä ja vasta sitten, kun on jälleen voimaa, joilla toipua tuskista sekä taistella, niin vasta sitten puristua eron mahtipontisuuden sekä lopullisuuden alle. Rikkoutua monta kertaa, jotta voisi kuitenkin lopulta toipua kokonaan.