Oma käsitys oikeanlaisesta perheestä voi viedä asioita väärään suuntaan

Minun haaveeni ehjästä ydinperheestä alkoi toteutua viisitoista vuotta sitten, kun tapasin nykyisen eksäni. Vastaan tuli mies, joka laillani haaveili lapsista ja perheestä. Vauvakuumeeni teki parivalinnan puolestani (hymiö päälle).

Olen eroperheen lapsi. Tätä taustaa vasten kestohaaveekseni jäi ajatus isosta ydinperheestä: äiti, isä ja 3-4 lasta. Ajattelin, että tuo on se, mitä haluan. Että kun minulla on tuo, olen onnellinen.

Erehdyin luulemaan, että ydinperhe on aina ihana ja harmoninen kokonaisuus. Pettymykseni oli valtaisa, kun sairastuin synnytyksenjälkeiseen masennukseen ja muutenkin elämä oli vähän sitä ja tätä. Olin yhtäkkiä ydinperheessä vailla tukea – yksin lasten kanssa vaikka meitä oli kaksi aikuista. En enää saanut käydä kahvilla kavereiden kanssa enkä harrastaa mitään ilman lupaa. Elämäni oli liian ahdasta ja ulkoapäin kontrolloitua. Haukoin ilmaa kuin kala kuivalla maalla monta vuotta. En tajunnut pitkään aikaan, miksi oli paha olla, mutta aloin ymmärtää – ydinperhe ei välttämättä ole Herttasen perhe, jossa voidaan aina hyvin. Ydinperheen pitää olla toimiva ja hyvä perhe – pelkkä ajatus ydinperheestä ei riitä.

Jouduin tekemään hirvittävän kipeän päätöksen ja eroamaan. Aloin kyllä taas hengittää, mutta kipuilin vuosia ja vuosia sitä kipua, että olin taas menettänyt ydinperheen enkä enää koskaan saisi sitä takaisin. Joskus omasta haaveesta pitää niin lujaa kiinni, ettei millään meinaa pystyä päästämään irti.

Elämä nappasi minusta jälleen kiinni, niin se melkein aina tekee. Olen tällä reissulla oppinut sen, että ydinperhe on sekin, että elää lasten kanssa. Minusta ja lapsistani tuli onnellinen perhe. Ja kävi niinkin, että perheeni kasvoi kuusi ja puoli vuotta eron jälkeen yhdellä miehellä ja kolmella bonuslapsella.

Olen lapsuuteni kasvanut vaihtuvissa uusperhekuvioissa. Olen itsessäni todennut sen, että noiden kuvioiden ansiosta mieleni on sopeutuva ja joustava, vaikka monta haavaakin matkalla tuli. Oli pakko sopeutua, oli pakko tutustua uusiin ihmisiin, oli pakko toivottaa uusi ihminen tervetulleeksi perheeseen. Ja miten hyvää se on lopulta itselleni tehnyt.

Mutta ihmisen mieli on kummallinen vekotin. Uusperheen elämä on minulle tuttua, nyt olen kuin kala vedessä ja nautin olostani. Nykyisessä perheessäni parisuhde toimii ja olemme yhdessä se yksikkö, joka tätä perhettä hallinnoi. Silti huomaan, että ydinperhehaave nostaa minussa edelleen päätään. Ja taas riittää mielellä jumpattavaa: etten sortuisi siihen, että alan puskemaan ja väkisin tunkemaan tätä perhettä muottiin, joka jossain pikkuaivojeni kellarikerroksessa on se oikea perhemalli.

Terveisin, Miia Moisio