Oletko itsestäänselvyys?

Minut on kuljetettu pohtimaan itsestäänselvyyttä parisuhteessa. Sanana itsestäänselvyys on niin hassu, ettei siitä oikein kunnolla saanut selkoa netistä selaamalla. Keskusteluita ja kokemuksia aiheesta löytyi tietenkin. Sivistyssanakirjassa sanapariin yhteyteen liitettiin sana truismi, joka tarkoittaa itsestäänselvyyden lisäksi yleisesti tunnettua, mielenkiinnotonta tai kulunutta totuutta. Sanan voi muuten kirjoittaa joko yhteen tai erikseen 🙂

Minusta edellä mainitut sanat ovat aika järkyttäviä määritelmiä, jos liittää nuo sanat parisuhteeseen. Mitä voisi sitten olla itsestäänselvän vastakohta? Uusi, tuore ja mielenkiintoinen tutkimuskohde, joka kutkuttaa ja kiinnostaa.

Moni puhuu siitä, miten kokee olevansa parisuhteessaan itsestäänselvyys – mielenkiinnoton olento, jota ei tarvitse kohdella kunnioittavasti ja arvostavasti. On rankkaa ja surullista joutua kokemaan olevansa toiselle itsestäänselvyys. Miten minusta tuli mielenkiinnoton? Mikä vika minussa on, kun en ole enää toiselle se, joka kiihottaa, herättää ilon ja jota on hyvä monella tapaa helliä ja pitää huolta?

Mikä onkaan sen ihmisen mielenmaisema, joka alkaa pitää jotakuta itsestäänselvänä? Onko hän saanut joskus liikaa vai liian vähän rakkautta? Onko käyttäytymisen taustalla pelkoa, pettymystä, kyvyttömyyttä olla lähellä ja rakastaa? Ylimielisyyttä toiseen nähden tai kyvyttömyyttä kunnioittaa ketä tahansa ihmistä?

Ei toiselle saa puhua miten tahansa tai käyttäytyä miten huvittaa, vaikka yhteistä historiaa olisi takana vaikka kuinka pitkä aika. Toinen on aarre, jonka ”Joku” tuolta ylhäältä on meille lahjaksi antanut. Jos kumppanilla ja yhteisellä elämällä ei ole toiselle enää merkitystä, miksi jäädä? Tai tehdä töitä sen eteen, että vanha kipinä voisi palata?

Olisi kyllä hienoa, jos parisuhteissa ja muissa ihmissuhteissa katsottaisiin niin tarkkaan, että nähtäisiin, mitä niissä todella tapahtuu. Ja se että jokainen ihmissuhde on omien kipujen työstämisen ja oman kasvun mahdollisuuksien maaperä. Ja ilon lähde jos suhteen oikein oivaltaa.

Tämä asia minua parisuhteissa aina mietityttää. Mihin katoaa ajatus siitä, että joskus tuo ihminen oli minulle uusi ja koskematon alue? Jotain sellaista jota ehkä piti lähestyä nöyryydellä? Kuka antoi luvan sille, että toista kohtaan saa käyttäytyä halveksuen ja yli kävellen? Mihin tuo kauneus, nöyryys ja ymmärrys toisen ainutlaatuisuudesta parisuhteissa katosi?

Johanna Kurkela puhuttelee minua aina uudelleen ja uudelleen. Niin tämänkin aiheen äärellä sanoilla:

Kaunis pieni ihminen
Sä olet ainutlaatuinen
Mitä vastaan tuleekaan,
toista sua ei milloinkaan.