Olet aina minun lapseni

Säilytä vanhemmuutesi. Olen läpikotaisin muodotonta uupumusta. Ero on syönyt jaksamistani. Pääni on yhtä mustaa aukkoa. Nousen silti sängystä, vaikka väkisin. Aamiaispöydässä murrosikäinen huutaa koko lyhyen elämänsä voimalla: “Mä vihaan sua. Nyt mulla ei oo enää perhettä.” Kerään vanhemmuuteni rippeet ja yritän ottaa vastaan nuoreni tunteiden tulvan. Tähän on kyettävä. Tiedän kyllä. Illalla hän hiipii viereeni nukkumaan. Kädestä saan ottaa kiinni, mutta en halata.

Säilytä vanhemmuutesi. Toinen heistä, jos siivilleen noussut, ei tule yökylään viikkoihin, ei kuukausiin. Tarvitsen aikaa, hän sanoo, tekee liian kipeää. Syyllisyys ja ikävä sekoittuu hiljaisiin autioihin päiviin. Minä suren kaikkea tätä, jota ei voi menneeksi muuttaa. En niinkään itseni vaan lasteni takia. Minun valintani, ei heidän. Niinpä odotan, vaikka välillä pelkään menettäneeni hänet. Oman särkyni keskellä muistutan itseäni, annettu ja saatu rakkaus vetää ennen pitkää puoleensa. Aika parantaa haavat ja tuo meitä koko ajan lähemmäs toisiamme.

Säilytä vanhemmuutesi. Yhteisellä brunssilla nauru kaikuu aikuisten lasteni huulilla. Juttelemme elämää laidasta laitaan. Vieläkin halaan heitä ja otan kainaloon. Sanoitan heille sen, minkä itse olen äidiltäni kuullut. Olet aina minun lapseni, aikuisenakin. Vanhemman kipu on, että ei voi elää vaikeita ja raskaita kohtia lastensa puolesta. Turvaverkkona saan olla, mutta irti on päästettävä. Kannateltava ja kannustettava lentoon. Miten kaunis oletkaan! Elämä on sinun ikiomasi! Äitinäsi haluan kunnioittaa sitä.